Puoli pulloa tiskiainetta ja ... (pääh)

Nyt alkaa olla jo vähän toinen jalka lentokoneessa. Toisenkin jalan lähtöön on enää yksi työpäivä ja kaksi yötä. Eli melkein kuin Suomessa olisi. Juuri sopivasti, täällä on nimittäin tullut jo hyytävän kylmä. En tiedä onko tilanne Suomessa parempi, mutta aina voi toivoa parasta.

Puolen vuoden Belgia-oleskelu ei ole tehnyt Belgia-asiantuntijaa. Kun tuo kieli ei oikein taivu, paikallisuutisia lukee lähinnä Hesarista. Eli ei nyt niin paljoa. Vähän aikaa sitten Belgia oli myytävänä eBayssa, ja samalla sain tietää (edelleen siitä Hesarista), että täällä on poliittinen kriisi. Valloonit ja flaamit ei tahdo leikkiä samalla hiekkalaatikolla, eivätkä ole saaneet hallitusta aikaan.

Viime päivinä on alkanut kovasti ilmestyä Belgian lippuja talojen ikkunoihin ja parvekkeille roikkumaan. Joka yö niiden määrä tuntuu ainakin tuplaantuvan, parhaissa taloissa varmaan kolmasosassa ikkunoita on sellainen. Syystä ei ole havaintoakaan, paras veikkaus on jonkinnäköinen kannanotto Belgian yhtenäisyyden puolesta. Mahdolliset paremmin tietävät saavat valistaa. Tämä Bryssel on tietysti tämmöinen sekoitus, kun ei kuulu kumpaankaan, joten kai tällä voisi yhtenäisyyttäkin kannattaa. Epäyhtenäisyys tarkoittaisi kai sitä, että olisi Vallonia, Flanders ja Bryssel-niminen kaupunkivaltio. Tulisi heti monta uutta vierailtua maata.

Rupesin tuossa sunnuntaisella Antwerpen-junamatkalla ynnäilemään perinteisiä "xyz lukuina" -tilastoja. Vähän kuin lehdet kirjoittaa aina kaikista isoista tapahtumista – todella omaperäisesti ideoiden – kuinka monta kiloa perunoita ja kuinka monta kilometriä kaapelia on käytetty.

No, en käynyt kuin (?) kahdeksassa maassa ja vain kahdella mantereella, mutta töitä tein sentään lähemmäs 20 eri kansallisuuden edustajan kanssa, näissä sentään päästään jo neljään mantereeseen. Siihen vielä voi vajaan kymmenen kansallisuutta lisätä matkoilla tai vapaa-aikana tavatuiksi, ja sitten onkin jo kaikki mantereet kasassa. Paitsi Antarktis, jostain syystä täällä on vähän vähemmän noita pingviinejä töissä. Ne on kai sitten Espoossa, eivät varmaan ole IT-osaajia.

Mutta ei tämä hassumpaa kokemusta ole, ei itselle eikä töissä hyödynnettäväksi. Ja toki puolessa vuodessa ehtii tarttua aika lailla kaikenlaista muutakin, etenkin kun on uusissa kuvioissa ja pyörii kovasti ympäriinsä. Ranskaa en montaa sanaa enempää oppinut (laiska!), hollantia vielä vähemmän (no se nyt olisikin jo epäilyttävää), mutta englannin kanssa on tapahtunut aika paljon rutinoitumista ja edistystä. Alussa joutui useimmiten esimerkiksi puhelimen luuria nostaessaan ajattelemaan, että hmm, nyt pitäisi ruveta puhumaan vieraita kieliä – nykyään se luurin nostaminen vaatii yleensä enemmän keskittymistä.

Tämä varmaan onkin sitten viimeinen kirjoitelma täältä hajaannuksen maasta, yritän paeta ennen kun nämä alkavat kaivaa astaloita esiin, heittelemään toisiaan simpukoilla ja ranskalaisilla sekä ampumaan toisiaan majoneesilla. Yllättävän hyvin olen jaksanut kirjoitella, vaikka lopussa pienehkö notkahdus onkin viestimäärään tullut.

Nyt kun pavunvarsi peruuttaa takaisin kotisuomeen, papujen tuotantokin luultavasti päättyy. Suomeksi, kiitos ja kuulemiin.

Viimeisiä viedään

Näin sitä viimeinen viikko Belgiassa on vierähtänyt käyntiin. [lisää tähän kuluneita latteuksia ajan vierimisestä, ihmiselon katoavaisuudesta ja muista sopivista aiheista]

Paluu eurooppalaisille aikavyöhykkeillekin sujui yllättävän kivuttomasti. Lento lähti puoli viiden aikaan illalla Chicagosta ja oli perillä puoli kahdeksan aikaan aamulla Belgian aikaa (= puoli yksi yöllä Chicagon aikaa). Tein töitä suurimman osan lennosta, jolloin pääsinkin perjantaiaamuna lentokentältä suoraan kotiin nukkumaan muutamaksi tunniksi ja sitten olinkin jo normaalissa viikonloppuaikataulussa.

Ameriikasta enimmät tulikin jo kerrottua edellisessä viestissä. Välillä ajattelu tahtoi olla hieman omamaakeskeistä. Ka tässä, pieni keskustelu matkalla toimistolta kaupungin keskustaan lounaalle. Autolla siis, tietysti.

- Minkälaisella autolla ajat kotona?
- Öö, oikeastaan mulla ei ole autoa...
[kerätään maahan pudonnut leuka ja kolmen metrin kehää pyörivät silmät talteen]
- ...tuolla meilläpäin kun tuo joukkoliikenne on sen verran hyvää, että sillä pääsee yleensä paljon nopeammin, halvemmin ja kätevämmin.
[hieman lisää hämmentyneisyyttä]

Hetken päästä jatkamme:
- Lähden käymään ensi kuussa Ranskassa, on varmaan hassun näköistä, kun ajavat väärällä puolella
- Ööö, ¿que?
- Niin eikös overseas ajella toisella puolella?
- No, melkein...

Toki on myönnettävä, että välillä tulee ajateltua itsekin hieman kotimaisittain, mutta yleensä nyt edes jonkinlainen, ainakin eurooppalainen näkökulma tulee huomioitua.

Tänään keräsin voimani ja lähdin viimeisen Belgia-sunnuntain kunniaksi käymään Antwerpenissa. Ihan hauska kaupunki sekin. Joskin tätä kaupunkimatkailua on tullut viime aikoina harrastettua vähän enemmän kuin tarpeeksi, alkaa toisinaan jo turtua kaupunkikiertelyyn.

Niin Brysselissä kuin Antwerpenissakin oli tänään autoton sunnuntai. Toisin kuin Helsingissä, jossa suurin piirtein kahdella kävelykadulla ajaminen on poikkeuksellisesti kiellettyä, autoton tarkoittaa oikeasti autotonta. Koko Ring 0:n (joka vastaa suurin piirtein Kehä I:tä, mutta on oikeasti kehä) sisäpuolella ajaminen on kiellettyä. Singaporesta reilu vuosi sitten muutanut kollega oli viime vuonna aiheesta tietämättömänä kokeillut, ja oli ollut mukavan rauhallista. Kunnes tuli poliisi ja sanoi soo-soo.

Autojen korvikkeena oli kaksi ja puoli tsiljardia pyörää, ja ainakin ksiljardi ihmistä yritti matkustaa pyörän kanssa metrossa. Kuulemma kuitenkin yhden taukopäivän vaikutus kaupungin saastearvoihin on aika merkittävä.

Lopuksi laitan vaihteeksi pari kuvaa, kännykästä tällä kertaa.

Ensin Chicagon lentoaseman junanoviopasteet. Tällaiset pitää saada Brysselin metroon ja heti, kaikilla on aina hillitön kiire kiilata sisään vaikka ulos vyöryisi oviaukon leveydeltä porukkaa. Lastenvaunut on ihan hyvä lisäase, mun yli on ajaettu ainakin pari kertaa. Helsinkiläiset on näihin verrattuna metrokäyttäytymisen mestareita.

Tämä veijari oli taas Ameriikan-hotellissani odottelemassa. Sopi jotenkin hyvin paikan tunnelmaan.

Ja tämä taas on toisenlainen hotellikoriste, Haagista. Lieneekö ollut joku suomenruotsalaishotelli?

Nyt kohti unia ja viimeisen työviikon haasteita! (latteudet vaan jatkuvat...)

Biisoni ja donitsi

Heeellouuu. Thiis aiis Moouuliiin. Hau aar juu duuin? Kaikki stereotypiani amerikkalaisista ovat kadonneet. Totaalisesti. Ne ovat nimittäin osoittautuneet tosiksi. Kuusinkertaisesti. Ehkä Amerikka-kokeilujen aloittaminen täältä Keskilännestä ei ollut kaikkein paras idea...

Lennot osuivat eilen lähes kohdilleen, joten matkaan kotiovelta hotellille ei mennyt kuin 16 tuntia. Toisin kuin Lontoon kautta matkanneella kollegalla, jonka kaikki lennot (paitsi tietenkin se viimeinen) olivat jumissa, ja joutui sitten tulemaan taksilla Chicagosta viimeiset 300 kilometriä. Flunssakin on onneksi jo kadonnut melkein kokonaan, eikä lentelyä häirinnyt.

Matkustelun päälle olikin sitten hyvä vetäistä sellainen amerikkalais-italialaisen ravintolan mukava parin pikku jättiruokalajin yösnack, noin kello 20 eli vatsan aikaa kello 03. Ravintolasta hotellille tullessa alkoi olo olla jo vähän hämmentävä, epäilin että rannekellon yhdeksän (04.00) tarkoittaa aamuyhdeksää, mikä ei sinänsä ollut erityinen ihme, kun oli 20 tuntia jo ollut hereillä. Mutta kerrankin kuudelta (13.00) herääminen sujui miltei sujuvasti!

Tämä hotelli on jokseenkin hillitön. Muuten vähän tällainen – no – ihan siisti, muttei mikään erikoinen. Tai siis nimenomaan erikoinen. Sisustus on ihan hillitön. Aulassa on keinotakka (tietysti!), puoli korkeasaarellista täytettyjä villieläimiä (no totta kai!) ja muutenkin ollaan vähän, tai paljon villin lännen tematiikassa (mitäpä muutakaan?), huoneita myöten. Aamiainen on (luonnollisesti) kovin donitsipainotteinen. Vieressä kulkee kyllä mukavasti Mississippi.

Nyt voisi alkaa hiihdellä nukkumaan, huomenna on herätys taas lähes kukon kiekuessa eli joskus kuuden maissa. Näillä on täällä kumma tapa aloittaa työnteko hirmu aikaisin. Kahdeksan on näille melkein jo myöhä!

ksPrs

Tämä blogikirjoittelutahti on alkanut näemmä hiipua viime aikoina. Toisaalta, mitäpä sitä vanhoja toistamaan. Vaikka muutaman päivän on nyt kyllä ihan tavallisesta poiketen ollut semi-lämmin ja miltei sateeton sää. Siitä olen nautiskellut asianmukaisesti sisällä pysymällä, kun jonkin sortin syysflunssa pääsi yllättämään tuossa tiistain korvilla. Pari päivää oli aikamoista jumitusta, joskin ihan töissä olin ja töitäkin tein. Nyt on onneksi jo kohtuullisen hyvä olo, sillä huomisen 9+1 tunnin lentomatka ihan tukossa ei jotenkin kuulostanut kivalta ajatukselta...

Kotiinlähtö on jo siirtynyt jääkaappi- ja ostosoptimointiin. Kun seuraavat viisi päivää on tuolla Keskilännessä, ja sen jälkeen onkin enää viikko täällä, pitää yrittää vähän miettiä, mitä viitsii enää ostaa. Tähän mennessä pisimmän pohdiskelun kävin suodatinpapereiden kanssa, ne kun pääsivät loppumaan muutama päivä sitten. Kovin montaa en enää olisi tarvinnut, kun yleensä kahvia tulee kotona juotua lähinnä viikonloppuisin. Ostin silti. Täytyy sitten jäljelle jäävän omaisuuden kanssa pitää joku huutokauppa tänne vielä hetkeksi jäävien traineekollegoiden kanssa.

Jottei ihan menisi arkiseksi pintaliidoksi tämä bloggailu, ajattelin tässä jakaa kanssanne muutaman viime aikoina sydäntäni lähellä olleen filosofishenkisen pohdiskeluaiheen. Nämä pääsevät lähes samalle tasolle kerran akvaarion ääressä kuulemani "käyvätkö kalat pinnalla hengittämässä" -pohdiskelun kanssa.

Viking XPRS. Hesarin mukaan laivan nimen loppu tulee sanasta experience. Mikä ei nyt ihan ensimmäisenä kyllä tullut mieleen. Olen yrittänyt pari päivää pohtia, miten ihmeessä tuo äännetään. Jos sanoo express, se on aika kaukana kokemuksesta. Jos taas yrittää sanoa jotenkin kirjoitusasun mukaan, laivalle, lipunmyyntiin ja asiakaspalveluun tarvitaan puolankielentaitoista henkilökuntaa. "Hyvät matkustajat, tervetuloa m/s Viking Ksrsp – anteeksi, Krpsrs – anteeksi, ksprsille." Mun paras arvaus olisi painottaa p:tä, jolloin siitä tulisi ksPrs. Kuulostaa lähinnä siltä rumpuääneltä, joka kuullaan yleensä hyvän vitsin jälkeen. Tai joltain armeijan kevytsuolaPuuroriisisekoitus-lyhenteeltä. ksPrs.

Betoniauto. Käykö betoniautonkuljettajille ikinä niin, että on kiire kotiin ja sementit jää vahingossa autoon viikonlopuksi? Tai auton pyöritys- ja kippilaitteet hajoavat täydessä lastissa? Mitäs sitten tehdään? Miten se järeähkö valumuotti saadaan tyhjäksi? Ja ennen kaikkea mitä sille jättiläismäiselle betonivalokselle tehdään? Älkääkä kysykö, mistä tämä pohdinta lähti liikkeelle. En tiedä, enkä muista. Enkä haluakaan tietää tai muistaa. Aivojen suojamekanismit toimivat...

Lisäksi voin kertoa vielä parin yön takaisesta unestani, joka ehkä asettaa mielenterveyden nykytilan (lopullisesti) hieman kyseenalaiseksi. Näin nimittäin unta, että johonkin prosessikaavioon piti väkisin lisätä kasa pallukoita, jotka eivät ollenkaan kuuluneet sinne. Vaikka kuinka vänkäsin ja vänkäsin, että ei näitä voida tänne laittaa, ei auttanut. Välillä tuntui, että heräsinkin, mutta yhä vaan piti lisätä ne pallukat sinne. Mutkuneeikuulusinne...

Asiaa ehkä selittää, että siinä vaiheessa 8+ tunnin prosessikaaviontuijottelutyöpäiviä (kyllä, yhdys sana) oli takana ehkä 6–7. Yleensä siis teen päivän aikana kyllä muutakin, mutta nyt vähän on ollut paino tuolla alueella.

Tästä voikin sitten lähteä sujuvasti toiselle mantereelle tavaamaan niitä samoja kuvia ja ihmettelemään, mitä ihmettä olen niitä piirtäessäni ajatellut. Ja kuuluisivatko ne pallukat kuitenkin sinne?

Prosessihulinaa

Viime päivät on töissä ollut melkoista ruuhkaa. Ei nyt sentään viikonloppua, mutta noin muuten. Viimeiset viisi työpäivää olen tuijotellut prosessikaavioita luokkaa 8–9 tuntia päivässä. Ja siirrellyt palikkaa, viivaa ja pallukkaa, sekä ihmetellyt mikä minkäkin tarkoitus ylipäänsä on.

Ensi viikon workshop Ameriikan maalla vaatii nimittäin pieniä valmisteluja, ja plussaa olisi tietysti, että materiaalit olisivat saatavilla jo reilusti etukäteen. Omien, reilun kymmenen kaavion lisäksi olen antanut trainee-tason konsultaatioapua (huippuluokkaa siis!) vähän laajemmallekin joukolle ja muotoillut uuteen, uljaampaan uskoon toista sataa sivua prosessikuvioita. Tai no osa odottaa vielä huomista. Ja keskiviikkoa. Kenties myös torstaita ja perjantaita.

Milloinkohan sen oman varsinaisen projektin saattaisikaan loppuun... tarvitsisi nimittäin vielä vähän lihaa (tekstiä) luiden (kaavioiden) ympärille. Ja alkaa viikot loppua. Ensi viikko menee käytännössä kokonaan Atlantin tuolla puolen, sitten onkin enää viikko jäljellä. Niin se aika rientää. Niisk. Ehkäpä siis tämän, seuraavan ja sitä seuraavan viikon aikana. Luulen, kuin myös toivon.

Ihan kokemuksen syvällä rintaäänellä, kahdeksan tunnin kokous kaavioita tuijotellen ja muokkaillen vie mehut ihan tehokkaasti. Tosin ei siihen sitä kokousta ympärille tarvita, riittää ihan se tuijottelu ja muokkailu. Huomenna: uudestaan!

Jalometalli kiikarissa, peilipallo neukkarissa

Tulihan käytyä. Tai ainakin matkustettua. Jälleen kerran. Vaikka olihan sitä ihan kiva käydä hieman kolmen ja puolen viikon päästä tiedossa olevaa Suomeen laskua pehmentämässä pienellä ennakkotunnelmapalalla. Ainakin muutamia ihan miellyttäviä poimintoja suomalaisesta ruokavaliosta tuli tehtyä, vaikkapa karjalanpiirakka, ruisleipä ja pulla. Vaikka en aiemmin tunnustanutkaan mitään varsinaisesti kaipaavani, kyllähän nuo aika hyviä olivat.

Uutena kokemuksena tältä matkalta muistin syövereihin kaivertui ruotsinlaivojen maa(lais)serkku Sokos Hotel Vantaa, joskin ihan päiväsaikaan. Ihan tiedoksi, on jokseenkin hassun tuntuista pitää kokousta paikassa, joka näyttää yökerholta ja haisee yökerholta, vieläpä tyhjältä sellaiselta. Eivät toki varsinaiset kokoushuoneet, mutta se muu interiööri siinä ympärillä.

Matkustamisesta voisi ehkä jälleen kirjata pieneen mustakantiseen vihkoonsa huomautuksen. Se taitaa kyllä siellä jo olla edelliseltä kerralta, mutta valitettavasti toteuttaminen on välillä vaikeaa. Kas näin se kuuluu: "ota aina mukaan aina joku, jolla on riittävän järeä lounge-käyntiin oikeuttava mailienkeruukortti". On paljon mukavampaa odotella tunti, pari loungessa, kuin vaikkapa lähtöportilla kökkien. Oman platinaisen (tai edes hopeisen) läpyskän hankkiminen on vielä hieman kesken... kovasta yrityksestä huolimatta.

Töissä on käynyt perinteinen ilmiö: uudessa työpaikassa aloittaessa muutaman viikon jälkeen on aikaa vähän liikaakin, kun asiat ovat vasta aluillaan, eikä ole vielä kertynyt kunnon taustakuormaa, josta voi aina poimia jotain näperreltävää. Lopulta sitten taas on kiire saada edes tärkeimmät asiat hoidettua ennen pois lähtöä, kun tekemistä kyllä riittäisi. Ei sillä, parempi kiire kuin tylsyys. Ja eiköhän tässä suurin osa ajoissa valmistukin.

Tällaisia marraskuisia terveisiä tällä kertaa. Suomalaisilla ei siis ole etuoikeutta kylmyyteen...

Äkkilähtö (aurinkoon?)

Joskus sitä ei aamulla tiedä, mihin illaksi päätyy. Pomoni tuli tänään töihin muutaman viikon lomaltaan. Ensimmäisten huomenien jälkeen kysyi, "oletko muuten tänään lähdössä Suomeen?" No enpä ollut, joten vastaus kuului: "pitäisi olla".

Nyt olen siis kotona keräämässä tavaroita ja lennän illaksi Suomeen, jossa on huomenna meidän ison tiimin (n. 60 henkeä) tapaaminen. Mut oli vaan unohdettu kutsua. Huomenna illalla sitten jo takaisin, kun on keskiviikkona toinen kokous täällä. Eli melkoinen äkkilähtö, ja äkkipaluu. Lennot olivat siitä huolimatta yllättävän edulliset

Nyt pitänee mennä, ettei kone jätä. Toivottavasti äkkilähtökohteessa on hyvä sää... Moikkeli!

Ooh-la-laa

Haag tuli nähtyä, ja nyt istun junassa nenä kohti Brysseliä. Haag oli kummallinen kaupunki. Ensin se näytti hyvin hallintomaiselta – ministeriötä toisen vieressä. Hetken kävelyn jälkeen se vaikuttikin hyvin eloisalta, ja vielä johonkin suuntaan ihan erilainen. Lisäksi hotellin lähellä (joka ei ollut keskustan lähellä) oli jonkinnäköinen historiallinen keskusta. Taksikuski oli harvinaisen hyvin kartalla oleva tapaus keskieurooppalaiseksi taksikuskiksi ja kertoi ohi ajaessaan, että täällä kannattaa käydä. Ihan sujuvasti englanniksi. Sama taksikuski myös vei aamulla takaisin toimistolle, lieköhän sillä ollut joku monopolin kaltainen?

Menomatkalla junassa oli jännä kanssamatkaaja. Aluksi yritin pyrkiä omalle paikalleni, mutta joku englantia kovin vähän puhuva ranskalainen oli sen vallannut. Kun asian selvittäminen ei tahtonut onnistua, tämä ystävällinen kanssamatkaaja alkoi tulkkaamaan ja selvisi, että joku muu oli tämän paikallani istuvan naisen paikalla. Tämä oli kuitenkin hyvin närkästynyt, kun arvelin, ettei minun tehtäväni ole ruveta etsimään toiselta puolelta junaa hänen paikkaansa ja setvimään, miksi joku siinä istuu. Päädyimme ratkaisuun, jossa tulkiksi ryhtynyt raivasi omaisuuttaan niin, että pääsin hänen viereensä, ilmeisesti ei-kenenkään paikalle istumaan.

Tässä turinoinnin yhteydessä sitten tulkki tiedusteli, mistä päin olen. Tunnustin. "Ooh-la-laa, opis-ke-len suomea, olen ul-ko-maa-lai-nen mat-kai-lija". Selvä. Mösjöö oli syntynyt Algeriassa, mutta ilmeisesti asunut muutamassa kymmenessä maassa. Hän kirjoitti työkseen ja opiskeli kieliä harrastuksekseen. Kuulemma tähän mennessä kieliä on hallussa noin 15, suomi vasta ihan alkuvaiheessa. Mutta vaikutti olevan sangen hyvässä sellaisessa. Joka vuosi menee kuulemma muutama uusi kieli, ja yhden kielen kanssa kuluu noin vuosi. Suomen oppikirjan osalta menossa on vasta luku 3. Aina kielen opittuaan hän pyrkii matkustamaan johonkin natiivimaahan, jossa tekee töitä, haastattelee ihmisiä ja muuten vaan tutustuu elämään.

Matkan aikana (oli menossa Ranskasta Amsterdamiin tapaamaan perhettä) kokeilimme suomea, englantia, ruotsia, saksaa, vähän venäjää ja lisäksi hän käytti hollantia ja ranskaa. Sekä kertoi unkarista, turkista, kiinasta ja muutamasta arabikielestä. Kaikissa muissa, paitsi suomessa hävisin, englannissa saavutimme kenties melkein tasapelin. Alkoi myös hävettää oma laiskuus ranskan kielen kanssa. Kun heikoista oppimistuloksista mainitsin, vastassa oli aidosti hämmentynyt ilme ja kovin yksiselitteinen kysymys "why?"

Muuten junamatka kului suomen kielen ja kulttuurin selventämisen merkeissä, joskin pohjatiedot olivat paremmat kuin monella suomalaisella. Innoissaan oli, ooh-la-laa. Luonnosta, ihmisistä, hiljaa olemisesta, tyhjästä tilasta, valoisasta, pimeästä, saunasta, revontulista ja mistä kaikesta sitä nyt voikaan innostua. Ensi vuonna ilmeisesti olisi vierailu Suomeen vuorossa. Hämmentävä tyyppi. Ja oli myös hämmentynyt, kun tapaa näin suomalaisen, ooh-la-laa. Sanoinko muuten jo, että käytti varsin paljon ilmaisua ooh-la-laa ja muita sen vastineita?

Turistitesti

Täällä taas. Perhevierailu oli ja meni, joten työnkuvaan on jälleen kuulunut – töitä. Viikonloppuna tuli kierreltyä Brysseliä tutuissa paikoissa (kyllä, myös Manneken Pisin luona käytiin), mutta myös muutamassa uudessa paikassa. Muun muassa Atomiumin luona. Sisällä asti ei sentään käyty, jo ihan riittävän pitkän jonon takia.

Turistioppaan osa on muuten yllättävän vaikea, etenkin kun on täällä töissä eikä turistina. Harvapa sitä kyllä kotikaupunkinsa turistikohteita tuntee. Käsi ylös helsinkiläiset, kuinka moni on käynyt läpi vaikka kaikki seuraavat kohteet: Sibelius-monumentti, Seurasaari, Temppeliaukion kirkko, Korkeasaari, Ateneum ja Uspenskin katedraali. Kaltaiseni muka-helsinkiläiset lasketaan myös. Ja sama testi lahtelaisille: hyppyrimäet (huippu tietysti), vesiurut, Yli-Marolan kotieläinpiha, radiomuseo ja hiihtomuseo.

Tämän päivän työtehtäviin on kuulunut huomattava määrä erinäistä säätöä, kuten matkanjärjestelyä Molineen, jonne olisi tarkoitus mennä muutamaksi päiväksi syyskuussa. Kyseinen paikka sijaitsee jonkin verran Chicagosta korpeen, ja kun ei ihan hillittömän ajoissa lentojen kanssa oltu liikkeellä, tehtävä meinasi muodostua haasteelliseksi. Onneksi ei kuitenkaan voittamattomaksi.

Matkan tapahtumien sijoittelu kalenteriin meinasi myös aiheuttaa hieman aikahämmennystä, aikaeron ajattelu sotkee kuitenkin sen verran. Vaikkei sitä ole kuin seitsemän tuntia. Kerrankin työpäivä sijoittuu omalle unirytmilleni sopivaan aikaan, kokous aloitetaan eurooppalaisen kellon mukaan kello 15. Parempi ainakin kuin viime perjantai, jolloin kenguruvaltion kansalaisten kanssa kokoustaessa piti töihin mennä ennen seitsemää.

Vanha tuttu rekisteröintiprosessi kummittelee myös taasen. Sain tänään kaupungin ulkomaalaistoimistosta vastauksen (tietenkin ranskaksi, kun englanniksi sinne kirjoitin). Uskollinen ystäväni Babelfish sekä pieni kielikonsultaatio auttoivat selvittämään, että vastaus oli "Prosessi olisi hyvä suorittaa loppuun, koska silloin saat virallisen dokumentin. Jos kuitenkin päätät olla tekemättä tätä vaihetta, ilmoitathan meille." Kukaan ei vaan kertonut mihin sitä dokumenttia tarvitsisin? Matkamuistoksi? Olisi tehnyt mieli vastata suomeksi, mutta ilmoitin kuitenkin kohteliaasti englanniksi, että olen tapaamisaikaan Atlantin takana ja hetikohta sen jälkeen lähdössä pois. Jännityksellä (öö...) odotan seuraavaa vaihetta.

Kaukomatkailua ennen kuitenkin hieman lähialuematkailua, torstaiksi ja perjantaiksi junailen naapurimaan puolelle Haagiin.

P.S. Mulla on molemmat kädet pystyssä, olen käynyt sekä Helsingin että Lahden kaikissa testikohteissa. Ehkä olen outo. Ehkä ollut liikaa luokkaretkillä. Ehkä tein listan itse. Ehkä en vaan ole tutustunut nykyiseen kotikaupunkiin riittävästi. Ehkä.
P.P.S. On muuten jonkin verran vaikeaa kirjoittaa molemmat kädet pystyssä!

Lorem ipsum

Rakas blogikirja. Pahoittelen, että olen lyönyt sinua laimi viime päivinä. Mutta minulla on ollut parempaa seuraa.

Eipä sillä, eipä tänne mitään uutta kuulu. Töissä riittää askaretta, ulkona sataa ja on kylmä ja mitään kovin erikoistakaan ei ole tullut tehtyä. Mitä nyt sunnuntaina piipahdus Bruggeen. Se oli hieno, hyvin säilynyt ja vanha kaupunki. Ja siellä oli kovin monta turistia. Esimerkiksi me.

Tänään on turistioppaan vapaapäivä, huomenna alkaakin sitten viikonlopun mittainen vanhempainloma. Ettei nyt tule väärinkäsityksiä, niin olen tässä yhtälössä se lapsi, en vanhempi. Josko kävisi vaikka vaihteeksi Manneken Pisin luona. Siis ehkä yhdeksännen kerran. Jostain syystä aina kun on jonnekin siellä päin ollut matka, mukana on ollut joku uusi tulija, joka on halunnut sen kautta pyörähtää. Eipä siinä, joka kerta se on yhtä unohtumaton kokemus. Eli ei nyt kovinkaan unohtumaton.

Ei mulla siis oikein mitään asiaa ollut. Kirjoitin vaan. Ehkäpä sitten ensi viikolla tarinoin enemmän. Dolor sit amet, consectetur adipisicing elit.

Ich, bitte, öö.

Nyt voinee jo kirjoittaa lisää blogia, kello kun siirtyi täälläkin aikavyöhykkeellä yli puolen yön. Ei muuten mitään, mutta olisihan kaksi viestiä päivässä jo aikamoista yli-innokkuutta. Onneksi nyt on jo ihan eri päivä!

Kotiin pääsin näppärästi, lento oli jopa etuajassa. Ja pörisi, kuten ennakoinkin. Koneessa oli kyllä tänäänkin tilaa, kanssamatkustajia taisi olla 17. Hannoverin lentokenttä oli puolestaan huomattavan mukava. Kävelymatka reitillä check-in – turvatarkastus – kahvila – lähtöportti oli luokkaa 40 metriä, ja siitäkin jo osa oli edestakaista liikettä. Toki kentällä oli pari muutakin terminaalia, mutta tämä oli ainakin sopivan pieni. Ei haittaa.

Edellisessä viestissä jäivät saksan kielen ihmemaan kielikokemukset kertomatta, joten tässä nyt sitten niitä. Päätin nimittäin menomatkalla, että en ole opiskellut saksaa n+1 vuotta turhaan, vaan nyt käytetään sitä. No ehkä en ole turhaan opiskellut, mutta käyttö on kyllä jäänyt turhan vähälle. Oli nimittäin på tyska puhuminen välillä enemmänkin på tuska. Joskin olin melkein positiivisesti yllättynyt: selvisin takseista, hotellin respasta, toimiston respasta ja vähän ruokailustakin melko onnistuneesti saksaksi. Yhden taksikuskin kanssa heitin jo melkein huultakin, tuo kun oli kuittia kirjoittaessa hukassa mitä päivää ja mitä kuuta eletään. Onneksi vasta kuittia kirjoittaessa, muuten olisi voinut matka pelottaa. Vain pari keskustelukumppania vaihtoi englanniksi, mitä tällaisessa ympäristössä voi tällä kielitaidolla pitää melkein jo saavutuksena. Työasioissa en kylläkään edes yrittänyt saksaa, ei olisi tullut yhtään mitään. Mutta kyllä siitä opiskelusta sentään jotain hyötyä on ollut. Toivon. Oletan. Harhaluulen.

Tällä kertaa hämmentävän lyhyen viestin lopuksi voin vielä jatkaa iänikuista sääkeskustelua. Katselin hotellissa nimittäin BBC:tä, jossa säämies kertoi ensin Etelä-Euroopan helteistä ja totesi, että idässäkin on lämmintä, jopa Helsingissäkin yli 25 astetta. "Mutta sitten, katsokaa vaikka Brysseliä, 15 astetta. Tulee mieleen, että miksi kesä ei tullut ollenkaan?" Niinpä. Veit proosan suustani.

Kaksi oikein!

Hallo! Hier Hannover. Työmatkailu avartaa, tämä on tällä matkalla jo toinen saksalainen kaupunki. Päätin nimittäin koukata Hampurin kautta. Tai oikeastaan Lufthansa päätti. Lentoa Hannoveriin ei lennetty, liekö syy siinä, että matkustajia oli vain kahdeksan. Meidät siis työnnettiin Hampurin koneeseen ja sieltä taksiin. Mutta onhan siitä sentään kaksi ensimmäistä kirjainta oikein. Positiivista matkustajien vähyydessä oli se, että lennon peruutuksesta huolimatta lippuluukulla oli harvinaisen tyhjää. Eikä matkassa lopulta mennyt kuin 1,5 tuntia ylimääräistä. Mutta ei se ihan ilmaista ole tuokaan (lentoyhtiölle), taksin mittari näytti perillä 250 euroa. Ja takseja oli kaksi.

No eipä siinä. Olin jo henkisesti valmistautunut vajaan 1,5 tunnin potkuripöristelyyn pikkuisella ATR:llä. Nyt vaihdettiin pikkuisen isompaan ja pikkuisen vähemmän pörisevään pikkuiseen, ja matkakin kesti pikkuisen vähemmän. Positiivisena yllätyksenä tuli Brussels Airlinesin tarjoiluttomuuteen tottuneena (hyvä) pikkuinen aamiainen ihan pikkuisella reilun tunnin lennolla. (Toistanko itseäni?) (Toistanko itseäni?)

Työn ulkopuolinen osuus meni taas tuttua kuviota. Pikapyrähdys keskustassa ja sitten syömään. Päädyin hotellin ravintolaan, kun ei tullut reitin varrella mitään kivan näköistä ravintolaa vastaan. Ehkä olin väärässä paikassa. Toisaalta hotellin ravintolasta on lyhyt nukkumamatka. Hannover yllätti positiivisesti (tosin odotukset eivät olleet järin korkeat), kaupunki vaikutti melkoisen eloisalta. Mitä siinä pyrähtäessä nyt ehti näkemään.

Nämä mun runsaahkot työmatkat ovat herättäneet hieman "kyl mäkin voisin" -henkisiä kommentteja harjoittelevissa lajitovereissani, muut kun eivät juurikaan ole (työ)matkustelleet. Toisaalta useimmat lisäävät siihen perään, että ei se nyt taida niin erikoista olla. No eipä juurikaan. Vaikka on tämä ainakin vielä tässä vaiheessa ihan kivaa, ja vähintään vaihtelua. Mutta muuten. Hmm. Ensin köpötellään lentokentäll(e/ä), sitten istuskellaan lentokentällä. Sitten köpötellään lentokoneeseen ja istuskellaan siellä. Köpötetään pois, istuskellaan taksissa. Istuskellaan kokouksessa. Köpötellään hotelliin. Sitten alkaakin luova vapaa-ajan osuus. Ensin yleensä pitää keksiä miten täältä jostain pääsee keskustaan, sitten ehtii ehkä pari tuntia siellä pyörähtää. Sitten voikin syödä jotain ja käydä nukkumaan. Jonka jälkeen aletaankin peruuttaa samaa kuviota kohdasta "köpötellään hotelliin". Ai niin, se aloitetaan tietenkin aikaisin, koska pitäisi olla ihan ajoissa töissäkin.

Kaupunkikierrosten osalta nämä ovat ainakin mulla jääneet aikalailla arvaamiseksi, olen lähinnä katsonut etukäteen sen, miten pääsee keskustaan. Ja ehkä tarkistanut, onko jotain ihan must-see-nähtävyyksiä. Yleensä ei, jos ei niitä etukäteen tiedä. Syömisessä on se hauskempi puoli, että meillä (mulla on siis sopimus belgialaisen firman kanssa, ei suomalaisen) ei maksella päivärahoja, mutta korvataan kaksi ateriaa päivässä. Tai tulee siihen vielä pieni yöraha päälle jokaisesta ulkomailla nukutusta yöstä. Ja aamiainen.

Koska systeemihän suorastaan kannustaa tuhlaamaan, pitää tietenkin käyttää mahdollisimman paljon rahaa. Tai sit ei. Mä oon ollut vähän liiankin edullinen matkailija. Esimerkiksi Nizzassa olin lähinnä kipeä, Suomessa söin lähinnä ei-ravintoloissa ja lentokentilläkään (jonne usein toimistolta pitää lähteä) ei välttämättä saa mitään hirveästi leipää fiksumpaa. Tuo korvauskäytäntö ei toisaalta ole ihan maailman selkein, määritelmä on vain "kohtuuhintainen ateria juomineen". Pitäisi ehkä hakea rajoja, jos yrittäisi vaikka 80 euron ateriaa, kävisikö? Tähän asti en ole tainnut juuri yli 20 euron päästä. Tylsää. Ehkä tässä vielä...

Tälleen yksin matkaillessa on yleensä aikaa mietiskellä kaikenlaista. Vaikkapa taksissa, lentokentällä, lentokoneessa, syödessä, kävellessä, hotellissa. Kun ei koko aikaa jaksa olla mitään lukemassakaan. Rupesin tässä tarkkailemaan mitä oikein mietin. Huomasin, että vaihtelua on aika paljon. Lentokentällä tuijottelen usein ympäriinsä ja teen "mielenkiintoisia" havaintoja, tyyliin "täältähän lähtee kaksi konetta Osloon melkein peräkkäin, mutta SAS lähtee 10 minuuttia ennen Lufthansaa, hmm". Tai teen kaiken kattavaa tilanneanalyysia lentojen myöhästymisistä. Tai yritän ottaa jotain tolkkua logiikasta, jolla gateja jaetaan. Siis sen perussäännön lisäksi, että mä saan sen kauimmaisen. Too-deel-laa mielenkiintoista.

Syödessä ajatukset heilahtelee enemmän. Toki tutkailen ravintolan sisustuksellisia ratkaisuja, astiaston yksityiskohtia ja kaikkea muuta, mitä en yleensä ihan samalla detaljitasolla havainnoi. Sitten tulee ajatuksia: "täällä mä nyt yksin pupellan jossain" (maanis-depressiivinen näkökulma?), "mitähän tästä voisi kirjoittaa blogiin" (halu kerätä säälipisteitä?), "onpas elämä leppoisaa ja onpa mukava pohdiskella omia ajatuksia rauhassa" (halu uskotella itselleen, että yksin jurottaminen on oikeastaan aika kivaa?) ja "mitähän sitä oikeasti haluaisi isona tehdä" (syvällinen filosofis-humanistinen ajatuskehitelmä?). Ja sitten voikin palata ihmettelemään kattovalaisimien muotoilua ja ulkona mahdollisesti näkyvää mahdollisesti jännittävää ympäristöä. Esimerkiksi tällä kertaa lentokenttäalueen pimeää tietä.

Mutta kuten jo kirjoitin, kyllä tämä (ainakin vielä) on mukavaa vaihtelua. En valita siis. Paljoa. Sen verran vaan, että toki seuran kanssa ja ilman työtehtäviä tämä TYÖmatkailu olisi miellyttävämpää... Työnantajallekin jäisi ihan selvä rooli, jonkunhan sitä pitää matka maksaa!

Matkaillessa tulee jostain syystä paljon enemmän blogiajatuksia, kuin muuten. Kuten tästäkin lukijanuuvutusyrityksestä voi huomata. Ehkä vaihtuvan maiseman vuoksi, ehkä ajatteluajan vuoksi. Tai ehkä siksi, että aina matkustaessa joku menee pieleen, ihan mr. Murphyn universaalien matkustussäännösten mukaan. Jatkan siis vaikka paluumatkalla jorinaa, lentokoneessa lienee aikaa raapustaa.

P.S. eli J.K. Älkää kertoko kellekään, että käytin 2 minuuttia "kallista" työaikaa tämän viestin julkaisemiseen, kuten ehkä kellonajasta voi päätellä. Kirjoitin tämän kyllä kiltisti eilen hotellissa. Tänään istuskelen eilisen kokouskumppanini (joka lähti lomalle) toimistossa tekemässä töitä, kun Brysseliin ei pääse ennen iltaa. Tai siis silloinkin vain, jos lentoa ei ole peruttu. Toisaalta, voisin vaihtaa kyllä paikkoja. Tämä toimisto on aika mukava. Rakennus on tuliterä, ja lisäksi kyseessä on paikallisen johtokunnan jäsen, joten toimistossakin on kokoa ihan riittävästi. Doch...

Ajatuksia ajantajuttomuudestakinko?

Tämä viikko vaikuttaa mukavalta. On vain maanantaita, perjantaita ja viikonloppua, keskiviikko kun on paikallisen käytännön mukaan jonkinsortin vapaapäivä, ilmeisesti jokin katolinen juhlapyhä. Sehän tarkoittaa sitä, että heti tämän maanantain jälkeen tulee perjantai, sitten laununtai tai sunantai, sitten taas maanantai ja perjantai, ja viikko päättyykin mukavasti viikonloppuun. Tuotekehitystä voisi ehkä vielä jatkaa niin, että maanantait korvaisi torstailla – maanantaina kun (seuraavaan) viikonloppuun on vielä niin ikävän pitkä matka.

Torstaina – tai siis tämän viikon jälkimmäisenä maanantaina – lähden taas muutaman viikon Bryssel-oleilun jälkeen hieman matkailemaan, pariksi päiväksi Hannoveriin. Tai olisin lähtenyt vain päiväksi ja tullut perjantaiaamuna pois, mutta kun ei sieltä päässytkään. Täytynee siis tehdä perjantai töitä Saksassa, kai sielläkin internet on keksitty. Lauantain sitten Pia tuleekin vajaaksi viikoksi käymään, tällä kertaa jo Suomesta.

Tässä alkaa samalla tuntua, että harjoittelun loppu lähestyy, vaikka sitä onkin vielä 1,5 kuukauden eli neljäsosan verran jäljellä. Vaikkei mitään erityistä Suomi-ikävää ole, tuntuu jäljellä oleva aika ihan sopivalta. Kyllähän sitä täällä on tullut jo oltuakin. On ollut mukavaa, mutta kuten kesän alussa kirjoitin, on elämä täällä aika lailla erilaista omiin tottumuksiin verrattuna. Sama tietysti ihan arkielämän kannalta: onhan Suomessa asiat yleisesti aika paljon tutumpia ja usein helpompiakin. Helpoutteen varmasti vaikuttaa ranskan ja hollannin puhujien huomattavasti pienempi osuus...

Perinteisten koti-ikävätuotteiden, vaikkapa ruisleivän ja salmiakin kanssa ei ole tehnyt erityisen tiukkaa. Suomen kesän, lähinnä osaston luonto & järvet & valoisuus väliin jääminen tältä vuodelta kyllä vähän harmittaa. Ruokapuolella voitaikinaleivonnaiset alkavat hieman kyllästyttää. Paljoa niitä ei tule harrastettua, mutta esimerkiksi joka perjantai. Yksi meidän (pienen) kerroksen paikallisista haluaa juhlistaa viikonloppua tuomalla perjantaina aamiaista työkavereille. Tapa on mukava, mutta paikallinen aamiainen on mun makuun vähän turhan makeapainoitteinen. Ja makeapainotteinenhan tosiaan tarkoittaa voitaikinaleivonnaispainotteista. Mä yleensä keskityn näistä syistä kroistantteihin, ne on hyviä. Muuten suosisin enemmän suomalaistyyppistä leipomusvalikoimaa. Suomalaisfirman etuihin kyllä kuuluvat välillä jostain jonkun mukana pölähtävät Domino-keksit tai muut jännät yllätykset.

Mietin joskus ennen tänne lähtöä, että onko puoli vuotta pitkä aika. En oikein päätynyt mihinkään. Toisaalta se hujahtaa hetkessä, monista ihan äskettäin tapahtuneista asioista on jo vuosi tai pari. Toisaalta normaalista selvästi poikkeavassa ympäristössä se on aika paljon, siitä nyt ehkä selkeimpänä kokemuksena on armeija. Se on kuitenkin tätä ennen ainoa paikka, missä olen ollut useita kuukausia tietyllä tavalla erossa normaalista, tutusta maailmasta.

Eri ympäristössä ollessa ajankulua on tietysti jotenkin helpompi hahmottaa. Täällä olen oikeastaan koko ajan tiennyt, kuinka monta viikkoa sitten tulin ja kuinka monen viikon päästä lähden. Ei siksi, että laskisin koko ajan koska täältä pääsee pois, vaan ihan jo koska tällainen numeroihin ja suhteellisuuksiin perustuva ajattelu on mulle jotenkin luonnollista. Toisaalta tässä tapauksessa se ei ole mitenkään hirveän vaikeaa, kun aluksi oli helppo muistaa menneiden viikkojen määrä, sitten puolivälin sijainti ja nyt syyskuun loppuun jäljellä oleva aika. Ja melkein puolesta vuodesta eli 26 viikosta ei ole vaikea hahmottaa loppuja suuntia.

"Normaalissa" ympäristössä ajan hahmottaminen on tietysti vaikeampaa. Mistä sitä lasketaan ja mihin sitä verrataan? Puolivälissä mistä mihin? Kun koko ajan on monta viikkoa/kuukautta/vuotta jostain ja saman verran johonkin, toimii ajantaju ihan eri tavalla. Siis huonommin. Ympärillä tapahtuvien asioiden jatkuvuus, päällekkäisyys ja moninaisuus vaan sotkee entisestään.

Vaikka silti, suhtellisen lyhyeltä tämä puoli vuotta nyt loppupuoliskolla tuntuu. Vastahan tänne tulin. Ja silti olen ollut jo pitkään. Pääh. Ota tässä nyt musta sitten selvää. Palkinto sille, joka sen tekee...

Kesämuistoja

Belgiassa tapahtui ilmeisesti Suomessa tuntematon syysaikaan siirtymä viime yönä, kelloja käännettiin noin 2–3 kuukautta eteenpäin. Keli ainakin on sen mukainen. Kylmä ja pimeä, mutta hyinen ja sateinen. Poikkeuksellisesti tänään on satanut koko päivän. Normaalimmasta paikallisäästä voi lukea aiemmista kirjoituksista, vaikkapa tästä. Jos nyt on päässyt unohtamaan. Tuntuu, että joka toinen viesti tässä blogissa liittyy jotenkin säähän...

Kun nyt kerran on syksy, on aika muistella kesää. Siispä muistelen valokuvien kera yhtä kesän lämpöisistä viikonlopuista, Saksassa vietettyä siis. Jostain syystä tämän kesän osalta "kesäiset viikonloput" on lähinnä synonyymi sanajoukolle "viikonloput Belgian ulkopuolelle". Puhun muuten säästä myös tuossa Saksa-kirjoituksessa...

Aloittakaamme. Düssedofrin kuvat on/oli Pian kamerassa, joten keskityn Kölnin kuviin. Tässä on se Kölner Dom, jonka torniin kiivettiin.

Tässä vähän sivummasta. Piiperrystä riittää.

Torninhuippukuva tornin sisältä.

Edellisen kerran jälkeen joku nimeltä mainitsematon henkilö antoi lukijapalautetta, että ei ollut päässyt blogin kuvakatalogiin. Nyt pääsee. Kuten kuvasta voi päätellä, helteen lisäksi puhaltelivat myös tuulet. Vähän tavallista kuumemmat tuulet.

Näköalaa tornista. Rein on muuten yllättävän virtaisa joki, en ollut aiemmin tajunnutkaan.

Kuvaa toiseen suuntaan. Paikalliset tornit ja nosturit rivissä.

Kirkontornissa oli myös kello(ja), tosin vähän alempana. Piti mokoma aika kovaa ääntä, kun päätti kumauttaa varttia ylin merkiksi ihan yllättäen.

Kölner Domin kellonsoittaja? Mahtaako ylttää kilauttelemaan...

Katutaidetta. Maalausksen henkilö näyttää etäisesti tutulta. Hmm.

Oi niitä aikoja. Jos nyt loppuun vielä jotain sanoisi, vaikka säästä. Kun siitä ei ole paljoa ollutkaan puhetta. On ilmoja pidellyt!

Pikakesä

Täällä tuli kesä. Ja meni myös. Kestoa noin kolme päivää. Ihan lämmintä sitten olikin. Hämmentävää oli myös, että kesä osui ihan viikonloppuun. Ei tällaista nyt ihan voinut odottaa.

Kesäaktiviteettina käytiin sunnuntaina rannalla. Tai "rannalla". Tuonne keskustan lähistöllä kulkevan joen (tai "joen") rannalle oli tuotu pariksi viikoksi hiekkaa, palmuja (tai "palmuja") ja tsiljoona erilaista ruoka-, juoma- ja muuta kojua. Tsiljoona oli myös ihmisiä, kun oli sunnuntai ja näin poikkeuksellinen keli. Lämpöä varmaankin yli 30 astetta.

Muuten sekaan mahtui väkijoukosta huolimatta ihan hyvin, mutta pikkulapsia oli vähän liikaa, etenkin kun niiden piti tietysti vipeltää sinne ja tänne. Ja roiskuttaa hiekkaa ympäriinsä. Ja hieroa hiekkaisia jalkoja pyyhkeeseen, kun silmä vältti.

Loppuviikosta tuli tutustua myös kulman takana olevaan Tavernaan. Nuo muut siellä olivat käyneetkin muutaman kerran, mutta itse olen ollut aina jossain maailmalla. Tarjolla muun muassa vähintään puolen lautasen kokoinen entrecôte ranskalaisilla ja salaatilla, 9,5 euroa. Maku herkullinen. Tai vuoallinen lasagnea (jossa juustoa ainakin viiden hengen tarpeiksi), 6 euroa. Sekin kuulemma hyvää. Matkaa kotiovelta tosiaan ehkä 100 metriä, mutta neljä kuukautta siihen sitten meni. Täytynee käydä toistekin.

Kuten sanoin, tänään palattiin sitten arkeen. Aamu oli vielä ihan lämmin ja aurinkoinen, mutta iltapäivällä alkoi – sataa. Melkein ehtikin jo tulla armasta Belgia-ilmastoa ikävä.

Torstai-illan numeroanalyysi

Huomasin eilen (jälleen kerran) olevani vanha. Noin opiskelijana. Lukuvuosihan taitaa virallisesti vaihtua heinä–elokuun vaihteessa, joten nyt olen 6. vuosikurssin opiskelija. Ja kuudennesta ylöspäinhän taidetaan puhua vain n. vuosikurssista. Eli kuulun nyt siihen harmaaseen ja laiskaan massaan, joka vielä muutama (viisi on vielä juuri ja juuri muutaman puolella...) vuosi sitten vaikutti kovin kaukaiselta.

Ihan noin kauaa en tietty ole opiskellut, jos armeija (käytännössä melkein koko lukuvuosi) ja tämä vuosi lasketaan mukaan. Mutta ensimmäisestä opiskelusyksystä kulunutta aikaa poissaolokaan ei silti vähennä mihinkään. Pitäisi ehkä alkaa lähiaikoina mahdollisesti harkita graduntekotoimenpiteisiin ryhtymisen suunnittelun mahdollisuuden mietiskelyä. Tai ainakin ajatella moista kenties lähitulevaisuudessa ajankohtaiseksi muodostuvaa mahdollisuusmietiskelyä. Kyseinen pohdiskelu suoritettanee allekirjoittaneen toimesta.

Huomasin myös toisen asian: blogikirjoitteluni näyttää olevan melkoisen tasaista. Tuosta oikeasta laidasta kun katsoo, maaliskuuta (jolloin blogi oli olemassa vain muutaman päivän) ja huhtikuuta (jolloin uusi blogi, uusi työ ja uusi asuinmaa olivat vielä kovin innoittavia) lukuun ottamatta tahti on säilynyt. En tunnusta tähdänneeni tuohon, vaikka jo heinäkuun alussa huomasin toukokuun ja kesäkuun tasatahdin.

Olen hieman yllättynyt kyllä, sillä aluksi yritin kirjoitella melkein joka toinen päivä, kirjoitusten väli on ruvennut venymään. Alussa tuntui olevan paljon enemmän sanottavaa, nykyään on paljon tasaisempaa tämä elämä. Toisaalta huhtikuussa olenkin määrän perusteella melkein joka toinen päivä kirjoittanut. Sen jälkeen aina välillä on tullut lyhyempiä, välillä pitempiä välejä.

Katsotaan millaisena tämä tästä jatkuu. Mites se meneekään... siis jos on 31 päivää, joiden aikana pitäisi kirjoittaa 10 viestiä, pitäisi kirjoittaa 3,1 päivän välein. Eli seuraavan kerran sunnuntai-iltana noin kello 21.29? Tai sit ei.

Byrokratian ihmelapset

Kaikkien varmasti jännityksellä odottama jatkotarina jatkuu tänään. Ihan kuin muka en olisi jo itsekin melkein unohtanut koko juttua. Tätä, tätä ja tätä siis. Koska olen näköjään aiemminkin osannut keskittyä sujuvasti yhteen asiaan per kirjoitus ja tarinan seuraaminen voi olla vaikeahkoa, tiivistän sen tähän: kuntaan ja Belgiaan rekisteröitymisestä on kysymys. Osa 1 koostui kaupungintalolla käynnistä, osa 2 poliisin vierailusta kotona (eli lähinnä postilaatikolla) ja osa 3 treffeistä mursun kanssa poliisiasemalla.

Osan kolme aikana (noin kolme kuukautta sitten) sain lupauksen, että kotiin tulee kutsu uudelle kaupungintalovisiitille. No mursuhan oli rehti mies ja puhui totta, jätti tosin kertomatta sen, että kutsua saattaa joutua hiukan odottelemaan. Kutsun sain jo viime viikolla, mutta vasta tänään jaksoin tarkemmin syventyä sen (ranskankieliseen) olemukseen. Ja kyllä, minulle on varattu tapaamisaika, ihan melkein kohtapuoliin. Ihan heti 18. syyskuuta siis. Kun lentolippu Suomeen on 29. syyskuuta, alkaa epäilyttää, onko tässä mitään järkeä. (No ei mitään järkeä.)

En ole ihan varma, kuinka kauan prosessi vielä jatkuisi, jos en maasta karkaisi. Tuonne käynnille siis pitäisi viedä muutama valokuva lisää (yhden olen jo vienyt), jälleen kaikenlaisia lirpakkeita ja lärpäkkeitä sekä vielä maksaakin tästä lystistä 7,5 euroa. Tuskin paikallista henkilökorttia tai muutakaan ehtisin vielä saamaan. Tai no saattaisin säkällä saadakin, se kortti kun käsittääkseni muistuttaa ulkomuodoltaan kovasti suomalaista vanhaa ajokorttia. Sellainen osapuilleen A2-kokoinen pahvinen lotjake siis. Hirmu kätevä ja näppärä kaikin puolin.

Tämä rekisteröitymisprosessi on siis pakollinen kaikille, jotka ovat maassa yli kolme kuukautta. Mä olen ollut jo nyt yli neljä... Viimeisimmässä lapussa vielä ikäänkuin uhkauksena todetaan, että jos myöhästyt, saattaa tapaamisaika lykkäntyä. Hui.

En ole vielä ihan päättänyt, myöhästynkö (vahingossa tietenkin!) tuosta tapaamisesta, vai jaksaisiko yrittää tiedustella viranomaisnäkemystä tämän käynnin tarpeellisuudesta. Soittaa en viitsi, kun eivät kuitenkaan puhu ulkomaalaistoimistossa englantia. Kirjeellinen lähestyminenkin tuntuu vähän hätävarjelun liioittelulta... Mutta hei, sähköisen asioinnin aikakaudella kun eletään, kutsussa oli toki mukana faksinumero! Pitäisköhän... olisi kyllä jo toinen faksi täältä, ensimmäinen onnellinen vastaanottaja oli Kela. Silloinkin tarvittiin vain kaksi faksilaitetta, kaksi melkein valmistunutta kaupatieteen maisteria (joista toisella pääaineena tietojärjestelmätiede tms.) ja yksi melkein valmistunut diplomi-insinööri. (Seliseli: se ensimmäinen vempele oli ihan oikeesti rikki...)

Sujuvalla ranskankielentaidollani löysin kyllä myös sähköpostiosoitteen, jostain nettisivujen uumenista. Sitähän ei tietenkään voinut laittaa siihen kirjeeseen? Ehkä sitä silti voisi kokeilla? Tarina jatkunee vielä!

Paluu sohvalle

Kuten aiemmin taisin ennustaa, tämän viikonlopun ohjelmaan on kuulunut lähinnä sohvalla makailua, ja sitten kun se on alkanut kyllästyttää, vaihtelun vuoksi sohvalla istuskelua. On tehnyt ihan hyvää tuon ympäriinsä keikkumisen jälkeen.

Tänä viikonloppuna myös paikallinen traineelukema rupesi vähenemään. Meitä on täällä tänä kesänä yhteensä kahdeksan, joka ilmeisesti on selvästi enemmän kuin aiempina vuosina. Joukko on myös melkoisen suomalaispitoinen, suomalaisia on nimittäin seitsemän. Itse olin tosiaan ensimmäinen melkein neljä kuukautta sitten, viimeinen tuli tämän viikon alussa. Ensimmäinen ehti myös jo lähteä, meidän malesialaisvahvistus nimittäin lensi eilen pois. Ei kylläkään kotiin vaan jatkamaan Euroopan-kierrostaan vielä pariksi viikossa. Kierros onkin ollut varsin kattava, sillä 13 viikossa saldoksi tulee 13 maata, eli käytännössä maa per viikonloppu. Huh.

Kun en ole mitään tehnyt (ainoa merkittävä tapahtuma työnteon lisäksi on tainnut olla perjantaina, jolloin grillailtiin noin ikäänkuin läksiäisten merkeissä), ei ole paljoa kirjoiteltavaakaan, joten poikkeuksellisesti olen melko lyhytsanainen. Mutta vastineeksi sisältöä ei sitten ole sitäkään vähän...

Syytetyn puheenvuoro

Brysselissä jälleen, joskin jo maanantai-illasta asti. Jälleen on ihan sopiva sana, mutta tänäänkin ei niinkään. Laskin juuri, että olen 26 päivän jaksosta ollut 18 päivänä ainakin osan päivästä ulkomailla. Suomi on tässä tapauksessa ulkomaa, Belgia ei. Viimeisimmäksi siis perjantaisesta myöhäisillasta maanantai-iltaan Sveitsissä.

Matkakohde löytyi pitkälti arvalla: kyselin jokin aika sitten kavereilta ja tutuilta sieltä täältä seuraa kyseiseksi kolmen päivän viikonlopuksi jonnekin päin Eurooppaa. Seuraa sain Hampurista ja Genevestä, ja suunnaksi valikoitui Sveitsi. Ja hyvä suunta olikin, tähän asti käydyistä paikoista se on kyllä suosikkilistan kärjessä. Eikä siellä nyt ollut edes niin älyttömän kallista, ainakaan näin suomalaisen mielestä. Euron vahva kurssi auttaa toki asiaa. Tulipa myös pitkästä aikaa käytettyä ulkomaanrahaa!

Lauantaina ohjelmassa oli Geneven kaupunkikierros sekä Patek Philippe -museo, jossa yllättäen oli aika paljon erilaisia kelloja taidepiiperryksistä mitä monimutkaisimpiin härveleihin. En tiennyt, että kelloja on tehty niin monen eri muotoisena ja näköisenä. En myöskään ole ihan varma, ovatko kaikki toiminnot aina ihan tarpeen. Esimerkiksi tekijöidensä mukaan maailman monimutkaisin kello alkaa jo vaikuttaa siltä, että se on rakennettu ihan vaan, koska se oli mahdollista. Reilun kilon painoisessa mötikässä on muun muassa 24 viisaria, joten käyttöohjeellakin lienee mittaa muutama sata sivua...

Itse museokin näytti melkoisen juhlavalta ja fiiniltä, mikä ei liene suuri yllätys sekään. Kellontarkkaan tyyliin kävijöille jaettiin pohjapiirroksin varustettu ohjeistus, missä järjestyksessä vitriinit pitää kiertää. Perusperiaatteena ylhäältä alaspäin ja ehdottomasti myötäpäivään, eli siis clockwise. Olisihan se nyt hävytöntä kiertää kellomuseossa counterclockwise. Ehkä tämä lysti on varattu työntekijöiden (salaiseen) irroitteluun pikkujouluissa?

Lauantai-illan ratoksi lähdimme käymään vielä läheisessä Nyonin kylässä.

Sunnuntaina vuokrasimme auton ja ajelimme pääkaupunkiin Berniin. Se olikin sangen kivan oloinen kaupunki, paljon sveitsiläisemmän oloinen kuin Geneve. Ehkä tilanne on vähän sama kuin Brysselillä ja muilla belgialaisilla kaupungeilla: Geneve ja Bryssel ovat kansainvälisiä, eivät niinkään oman maansa tyypillisiä kaupunkeja. Paluumatkalla kävimme vielä Lausannessa pyörähtämässä.

Ajaminen Sveitsissä oli muuten aika helppoa, mutta kaupungit tuottivat vähän navigointiteknisiä ongelmia. Bernissä osa kaduista oli remontissa, joten opasteet olivat välillä vähän jännittäviä. Ajatuksella "pillin vihellyksestä vaihda paikkaa viereisellä kaistalla olevan auton kanssa, kahdesta vihellyksestä tee kolmoislutzi kerien". Lausanne puolestaan on melkoisessa rinteessä – kadutkin tuntuivat olevan lähinnä kerroksittain. Kartasta kun katsoi, näytti helpolta: "tuosta vaan oikealle". Todellisuudessa "risteyksessä" olisikin tarvittu hyppyvaihdetta, sillä se "risteävä" tie saattoi olla 15 metriä korkeammalla oleva silta. Vaikka eihän meillä kyllä mitään karttaa ollut, mutta jossain välissä tutkiskeltiin bussipysäkillä sellaista karttajulistetta. Stetsonin-Harrisonin menetelmästä johdettua navigointimallia hyödyntäen löysimme kuitenkin minne halusimmekin, vieläpä melkolailla ensimmäisellä yrityksellä.

Maanantaina oli sitten museo- ja lentokenttäpäivä. Ensimmäinen kohde eli YK:n Geneven ohviisi Palais des Nations nyt ei tietysti varsinainen museo ole, mutta hieno silti. Lisäksi tiedän nyt monta asiaa enemmän YK:stä kuin vielä viime viikolla! Työpaikkana talo voisi kyllä olla rasittava, kun jatkuvasti puskee turistiryhmiä vastaan, ohi ja päin.

YK:n jälkeen pyörähdimme Punaisen ristin museossa, ja kolmas kohde olikin Geneven lentokenttä. Se on mukavasti sijoitettu lähelle keskustaa, mutta maanantai-iltana se oli ikävästi sijoitettu saderintaman alle. Ohjelma huipentui siis noin 3,5 tunnin lentokentällä istuskeluun, kun satuttiin olemaan siellä vähän etuajassa, ja kone taas sattui olemaan yli 1,5 tuntia myöhässä sään takia.

Näin. Harmi, että oli vähän sumuista – Alpit eivät näkyneet niin hyvin, kun olisivat voineet näkyä. Jotain nyt silti näkyi, eikä näyttänyt lainkaan hassummalta.

Lopuksi haluan vaatia oikeutta itselleni, mihin tämän tekstin otsikkokin viittaa. Kohta jo neljännesvuosisadan ajan olen joutunut syyllistetyksi kesän pilaamisesta ja milloin mistäkin. Onneksi Suomessa on tarkkaavaisia toimittajia, ja voimme todeta syytteiden olleen turhia ja aiheettomia. Lukeaa vaikka itse. Kaiken lisäksi lähin järvi on nyt niin kaukana, ettei näillä lihasvoimilla sinne lennä minkäännäköinen jyvänen. Tänä vuonna olen aiiiivan varmasti syytön!

P.S. Se juna oli muuten oikeastikin Pendolino, joskin suomalaisia lajitovereitaan pitempi ja hieman eri näköinen. Ei ollut vaikea tunnistaa ominaisuuksien perusteella...

Ciao!

Tästä alkaa tulla tapa. Aina kun lähden Alppien eteläpuolelle, ongelmana on 38 asteen tienoilla pyörivä lämpötila. Tällä kertaa onneksi ei sisäinen, vaan ulkoinen – Milanossa taksin mittari näytti parhaillaan 39 astetta. Asfaltilla kävellessä tuntui kuin grillissä olisi ollut. Istuskelen parhaillaan junassa matkalla Milanosta Geneveen, joten on aikaa kirjoitella. Tulee siis luultavasti harrypottermitoissa oleva teksti. Nyt on perjantai ja kello on noin kymmenen, katsotaan milloin tämä teksti blogiin asti päätyy.

Aloitetaan Brysselin lentokentältä. Vaikka kenttä ei ole tajuttoman suuri, tuntuu että aina saa ravata yhdet kuninkuusravit, ennen kuin on gatella asti. Siellä on kaksi terminaalia, Schengen-alueelle menevät ja sen ulkopuolelle menevät erikseen. Lähtöselvitys sekä sisään- ja uloskäynnit ovat siinä ei-Schengen-terminaalin yhteydessä, mikä tarkoittaa, että näillä Eurooppa-hyppelyillä pitää aina mennä ensin muutama kerros alas, sitten kävellä muutama sata metriä ja sitten takaisin ylös. Hölmöä, luulisi että jos lähtee kauemmas, silloin olisi paremmin aikaa käyskennellä ympäriinsä. Kaiken lisäksi onnistun jotenkin aina poimimaan lennot, jotka lähtevät sieltä viimeisiltä gateilta. Tätä pohdiskelin kentälle tullessakin. Ja kas, ensimmäistä kertaa lento lähtikin koko kentän vihoviimeiseltä portilta.

Olen keksinyt hyvän tavan (ainakin niin luulen) ottaa sellainen reilu 10-kiloinen käsimatkatavaralaukku mukaan. Paino johtuu siitä, että on sekä töissä että lomalla samalla reissulla: 3 kilon kone, parin kilon kamera ja itse laukku varmaan menevät jo sen 6 kilon rajan yli. Siihen sitten vielä loma- ja työvaatteet päälle viideksi päiväksi. Ilman ruumalaukkua matkustaminen on kuitenkin näppärämpää, ja kamera ja läppäri pitäisi joka tapauksessa ottaa sisään. Se tapa on siis check-in netissä, jolloin ei tarvitse mennä lähtöselvitykseen ollenkaan. Gatella eivät ole ainakaan vielä alkaneet puntaroimaan laukkua. Pelkään, että jossain vaiheessa alkavat, kun nettilähtöselvitys yleistyy. Nyt ovat vielä ihan pihalla siitä, mikä se itse tulostettu lärpäke on. Haastavampia ovat paluumatkat. Nizzassa selvisin tinkaamalla, tällä kertaa ei ole ongelmaa, sillä Easyjetillä ei ole painorajaa.

Italialaiseen mielentilaan pääsy parin tunnin lennon aikana ei ole ihan helppoa. Heti Milanossa sopeutus kyllä alkoi. Taksin eteen jäi lähdössä toinen taksi vähän turaamaan, jolloin alkoi kuulua tasainen papatus etupenkiltä. Ja tietenkin huokailla pitää aina kun on pakko jarruttaa. Ja totta kai, taksikuskilla ei ollut hajuakaan, missä oikea paikka on. Puolittain säkällä toimisto löytyi kuitenkin melkein suoraan. Koska Milano-Malpensan lentokenttä on vähän sama kuin olisi Helsinki-Hyvinkään lentokenttä, ja toimisto on tehtaan vieressä teollisuusalueella, matkaa tulee riittävästi. Mittari huiteli jossain 90 euron tienoilla, kuski kysyi onko 75 euroa sopiva, ja saatuaan myöntävän vastauksen veloitti 65 euroa. Kätevää.

Jos toimisto oli keskellä ei mitään, hotelli oli vielä siitä vähän sivuun. Mutta aika lähellä toimistoa, mikä oli se valintakriteeri. Syrjäinen sijainti tuo ilmeisesti myös etuja: hinta oli (suhteellisesti) halpa, mutta hotelli todella tyylikäs ja laadukas. Aamiainenkin oli hyvä, joskin hieman makeapainoitteinen. Tuli mieleen päivä, jolloin ennen lähtöä kävin Lahdessa mummolakierroksella: "Ota pullaa! Otatko kakkua? Ota toinenkin pala! Tuosta keksiä! Haluatko vielä jätskiä?" – toistetaan toisessa mummolassa.

Hotellihintaan kuului myös ilmainen pikkubussikuljetus metroasemalle ja aamulla toimistolle pääsi myös. Tämän värkin avulla tuli pikaisesti käytyä Milanon keskustassakin. Kuljettaja oli vähän eri sarjassa puvut päällä patsastelevan henkilökunnan kanssa. Ei se ihan tupakkaa autossa polttanut, mutta henkisesti kyllä. Aamulla respan mies sitten sanoi kuljettajalle, että tämä herra Koneelle. Si, si, sanoo kuljettaja. Auton nytkähdettyä liikkeelle alkoi palpatus italiaksi, eikä tietenkään auta, että kertoo ymmärtävänsä ei-mitään (neljäsosa italiankielentaidosta on tämän viestin otsikossa...) Sen kuitenkin ymmärsin, että osoitteesta ei ollut hajuakaan. Onneksi olin hereillä eilen, ja pystyin loppumatkan opastamaan perille.

Suunnitelmana oli lähteä Milanosta pois puoli viiden aikaan junalla. Mielestäni varasin ihan hyvin aikaa, mutta lopulta lähdin vartin verran myöhemmin kuin alun perin ajattelin, ja matka kesti vartin pitempään kuin luulin. Lipun lunastuksen kanssa rupesi siis tekemään tiukkaa, vaikka siihenkin olin ihan hyvin varannut aikaa. Trenitalian kansainvälisiä lippuja kun ei voi netistä ostettuna lunastaa muuta kuin tiskiltä tai tilata Italiassa sijaitsevaan osoitteeseen. Kansainvälisiä lipputiskejä oli kaksi, jonoa paljon. Aikaa vähän reilu puoli tuntia.

Logistiikan opiskelijana päässä hyrähti tietysti heti käyntiin dynaaminen jonomallinnus. Kyseessähän siis oli M/M/2-jono, josta lähinnä tuo toinen M oli kiinnostava, itse kun olin jo jonossa. Tilastollisesti mun olisi pitänyt ehtiä melkein hyvin, mutta juuri kun olin ensimmäisenä jonossa, palvelun kesto molemmilla tiskeillä napsahti jakauman oikeasta laidasta. Suomeksi: kaksi mun edellä ollutta ostajaa jäi kyselemään junien sisustuksesta, kahvipapujen alkuperästä ja junanpyörien laadunvalvonnasta suunnilleen 10 minuutiksi. Junan lähtöaika oli 16.25, lipun sain 16.26, juoksuvauhti oli kova. Juuri kun italialaista aikakäsitystä olisi kaivannut, koko junaa ei tietenkään 16.28 näkynyt enää missään. Dippadaa. Muistutetaan lukijaa tässä vaiheessa, että lämpötila oli edelleen siellä 35 asteen tienoilla.

Pienen voimien keräilyn jälkeen otin uusinnan, tälläkin kertaa jonoon kului hieman yli puoli tuntia. Kävimme keskustelun:
1. Myöhästyin junasta, voinko vaihtaa lipun seuravaan junaan?
2. Miksi myöhästyit junasta?
3. Tämä jono oli liian pitkä
4. Mitä?
5. Palaa kohtaan 3. Kun olet kohdassa 5. neljännen kerran, voit jatkaa kohtaan 6.
6. Tämä jono (*näyttää jonoa*) oli liian pitkä (*huitoo jonon suuntaisesti*).
7. Miksi olet täällä? Junan lähtöaika oli 16.25, mutta kello on nyt 17.30. Junat lähtevät yläkerrasta!

No daa. Mä just luulinkin, että se on se lipputiski, joka lähtee Geneveen. Siinä kun lukikin internazionale. Eiku...

Lopulta sain ostettua uuden lipun kaksi tuntia alkuperäistä myöhemmin lähtevään junaan, ja pääsin siirtymään seuraavalle tiskille (tietenkin uuden jonon kautta) vaatimaan rahoja takaisin edellisestä. Koko kolmen minuutin myöhästyminen ei lopulta onneksi maksanut enempää kuin 12 euroa, 8 euroa kalliimmasta lipusta (nopeampi juna ja ostettu tiskiltä) ja 4 euroa veloituksena palautuksesta.

Tämä jälkimmäinen juna oli aikataulun mukaan yli puoli tuntia nopeampi. Tietenkin ne italialaiset olivat nyt heränneet, joten juna lähti 10 minuuttia myöhässä. Tämä on tällainen pendolino-henkinen, niin ulkoasultaan kuin toimivuudeltaankin. Valot toimivat jaksoittain, samoin ilmastointi. Lisäksi jo pariin kertaan on odoteltu jollain väliasemalla parikymmentä minuuttia "teknisten ongelmien vuoksi". Tällä hetkellä ollaan reilu tunti myöhässä, ja vielä olisi matkaa jäljellä. Suomalaisesta käytännöstä poiketen täällä kuitenkin kiersi äsken ravintolakärry tarjoilemassa ilmaislimua, -mehua ja -kahvia myöhästymisen takia!

Olisikohan siinä enimmät, alkaa akku loppua koneesta. Itse tekstihän on vielä lyhyt, tiivis ja kompakti... Siinä vaiheessa kun (/ jos) tämä on netissä, olen ilmeisesti päässyt perille! Onneksi hotelli on melkein aseman vieressä, ei ole pitkä matka.

P.S. Juna oli myöhässä lopulta noin 80 minuuttia, ja huomasin siinä loppumatkasta yhden pendolino-ominaisuuden lisää: merisairausgeneraattori eli rungonkallistin näytti toimivan yhtä hyvin kuin pendolinoissakin yleensä, eli huonosti. Tosin vikaa taisi olla radassakin, vaikutti tekevän sellaista s-kiharaa, joten juna kallisteli kuin laiva aallokossa. Villiä.

Historian siipien havinaa

Mun blogin kuvatoimitus on varmaan maailman hitain kuvatoimitus (näin syytät kätevästi jotain kasvotonta ja tuntematonta tahoa ja siirrät huomion pois itsestäsi). Siispä kuvilla alkaa olla jo historiallista arvoa. Nyt ajattelin lykätä julki viimeiset kuvat Nizzan reissulta, kohteina Antibes ja Monaco.

Ensin Antibes, ja poukkoileva suihkulähde.

Natiivi oli käynyt suihkulähteessä uimassa.

Pari kuvaa rannalta. Rantamuuri oli hieno, ja sieltä oli mukava merinäköala.

Toi ranskalainen purjevene näytti siltä, että kohta kolisee. Se oli siis ankkuroitu jonkinmoisessa aallokossa suhteellisen lähelle rantakivikkoa (kivikko ei näy kuvassa, eikä allokkokaan kunnolla). Mutta kyllä se siinä tais pysyä.

Tämmöinen joku uima-allasrakennelma. Ranta (kuvassa kauimmaisena) näytti kivemmalta kuin Nizzassa.

Satamassa oli ihan päheitä veneitä.

Sitten tunnin mielikuvitusjunamatka Monacoon. Ensin kiipesin vähän matkaa kukkulan rinnettä, jossa ruhtinaan linna sijaitsee. Sieltäkin oli kivat näkymät. Ja kuten taisin aiemmin mainita, rinnerakentaminen on tuollapäin sangen kehittynyttä.

Maisemaa satamaan päin. Tuo katoshässäkkä liittyy samana viikonloppuna olleisiin hevosten koikkelehtimisjameihin, sunnuntaina sitä oltiin kyllä jo purkamassa.

Jollekin onnelliselle oli muutama tonni heppa-alustaa keräiltävänä. Ilmeisesti eivät siis olleet citypolleja, kun eivät juosseet asfaltilla.

Tärkeitä ohjeita turisteille. Noudatin kuuliaisesti.

Tässäkin satamassa oli muutama ihan käypä vene. Jostain syystä melkein kaikkia oltiin pesemässä. Toisaalta, kun ovat valkoisia, niin kai niitä saakin vähän jatkuvasti olla puunaamassa. Taustalla näkyvä vene oli parkkeeraamassa. Ihan nätisti näytti käyvän.

Kivahko kattoterassi!

Ja lopuksi vielä Monte Carlon casino...

...ja vastapäätä ollut puisto. Se oli jostain syystä paljon casiona vähemmän suosittu, vaikka vaikutti melkein mielenkiintoisemmalta.

Blogi vaikenee taas muutamaksi päiväksi, kun suuntaan torstaiaamuna Italiaan töihin ja sieltä perjantai-iltana pitkäksi viikonlopuksi Sveitsiin. Viikonloppu on pitkä, koska lauantai taitaa olla jonkin sortin kansallispäivä ja ikävä sattuma lauantaille otetaan sitten takaisin maanantaina. Itse isänmaallisesti pakenen tosiaan maasta...

Kesä tuli... ja meni?

Kesä tuli Keski-Eurooppaan perjantaina. Aamu oli vielä kylmä ja sateinen, mutta illemmalla lämpeni. Olin viikonloppuna Saksassa käymässä vielä ennen kuin Pia lähtee ensi viikolla takaisin Suomeen. Lauantaina oli kuuma, sunnuntaina hyvin kuuma. Brysselissäkin oli ollut ihan lämmin.

Helle vähän laski liikkumisintoa, mutta käytiin sentään molempina päivinä muita kaupunkeja katsomassa. Bochumissa kun ei niin kovin paljoa ole nähtävää. Lauantaina oltiin Düsseldorfissa, jossa oli jonkinlaiset huvimessut. Vähän kuin vaaaaltava tivoli, mutta ilmeisesti laitteet olivat liikkeellä yksittäin, eivät kokonaisuutena.

Huvittelulääniä riitti, Linnanmäki kalpeni helposti. Lisäksi osa laitteista oli melkoisen kokoisia, etenkin ollakseen siirrettäviä laitteita. Saksalaiseen tyyliin joka välissä oli tietenkin olut-, bratwurst- tai muu nautintoaineteltta. Yritäpä samaa Suomessa, niin on taas iltapäivälehdille aiheita seuraavaksi kuukaudeksi. "Lapset näkivät olutteltan keskellä päivää!", "OLUTSKANDAALI TIVOLISSA" ja "Ilta-aviisi tutki: olutteltassa myytiin olutta", siinä pari otsikkoehdotusta noin alkuun. Parin viikon päästä voidaan syventää teemaa jutuilla "Näin nuoriso juo olutta – tivoliskandalin syvät haavat" ja "Suosikkijulkkikset kertovat: silloin minä näin olutteltan". Loppuvuoden koostejutuissa voidaan muistella: "Olutgate kuohutti kesä-Suomea".

Niin. Pahoittelen otsikkosuonen tilapäistä pulpahdusta. Sitä ennen taisin puhua huvimessuista. Väkeä oli kuin Tangomarkkinoilla, ja kokonaisuus oli aika vaikuttava. Etenkin kun huomioi, että se oli pystytetty sinne vain viikon ajaksi. Jäätiin vielä odottelemaan iltaa, että nähtiin sama iltavalaistuksessa. Hieno oli sekin.

Sunnuntaina tarkoitus oli käydä Kölnissä, josta myös juna takaisin Brysseliin lähti. Laiskamadon, lorvikatarrin, silmiä painaneen unihiekan, Saksan rautateiden myöhästelyn ja muiden (teko)syiden takia aikaa Kölnissä oleiluun jäi lopulta aika vähän, mutta eipä siellä mitään olisi juuri jaksanutkaan tehdä, kun oli kovin kuuma. Kiivettiin sentään Kölner Domin torniin, reilut viisisataa porrasta sellaisessa mukavassa kivisessä kierreportaikossa. Kivisen tornin sisällä oli onneksi mukavan viileää. Nämäkin portaat olivat muuten paljon pariisilaisrappuja halvemmat, opiskelijahinta oli vain euron. Sehän on vain 0,2 senttiä per porras! Tai 0,1, jos laskee myös paluumatkan!

Paluumatkalla saksalaiset rautatiet tarjosivat lisää yllätyksiä. Ensin lippuautomaatti nieleskeli ilta-appeeksi Pian 20 euron setelin, ja kuin kiusatakseen pyysi ottamaan setelin takaisin. Niinkuin miten? Voimalla ja väkivallalla? Lekalla ja rälläkällä? Ratkaisu oli lopulta perin saksalainen – tietenkin täyttämällä kaavake.

Mun juna puolestaan oli ensin 20 minuuttia myöhässä, jonka jälkeen juna ei tahtonut mennä Belgian rataverkkoon, joten piti vaihtaa vastaantulevan junan kanssa matkustajia. Perillä ei sentään oltu kuin joku 45 minuuttia myöhässä.

Tässä tämän viikonlopun tarinat. Tänään lähdin viikonlopusta ja kohtuullisen hyvältä näyttäneestä ilmasta rohkaistuneena ilman takkia töihin (ei ole vielä kovin montaa kertaa tapahtunut tänä kesänä). Virhe. Kylmä ei varsinaisesti ollut, mutta eiköhän paluumatkalla alkanut juuri sopivasti sataa. Onneksi belgialaiseen ilmastoon voi luottaa ja pienen odottelun jälkeen löytyi melko vähäsateinen kolo, jonka aikana pääsin hilppaisemaan kotiin.

Saksassa ois kuulemma vielä lämmin. Pyh, pöh ja pah.

Nizzaaa

Kuten lupasin, tänään tarjolla kuvia Nizza-kierrokselta.

Aloituskuvana pääkadun ainoa kohta, joka ei ollut remontissa. Muuten piti seikkailla kapeilla käytävillä monttujen ja aitojen välissä.

Ranta. Vaikka se ajatuksena tuntuukin kivalta, Nizzassa rannan jyväkoko on hieman turhan suuri, maa-aines on enemmänkin soraa tai kiviä kuin hiekkaa.

Paikallinen Puksu.

Ei jukkapalmu, vaan kukkapalmu!

Ootteko koskaan nähnyt
a) sikaa vetämässä vaunuja
b) sikaa vetämässä vaunuja hevosen kanssa
c) sikaa vetämässä vaunuja kieli ulkona?

Nyt ootte. Lällislää.

Elämässä pitää olla jatkuvuutta. Siispä jatkoin Pariisissa aloittamaani taidekuvasarjaa vähän merellisemmällä teemalla.

Löysin toisenkin kaukoputken. Riittäisiköhän tämmöinen trilogia, vai vieläkö näitä pitää metsästää lisää?

Kuten Nizzasta kirjoittelin, löysin kielitaitoisena hissin kukkulalle, jolla linnan rauniot sijaitsivat. (Automaatti)hissin sisälle sen sijaan oli ihan kirjoiteltu jo kielillä käyttöohjeita. Jotenkin tulee mieleen, että jos kirjoittaa vuosiksi seinälle ikuistettavaa kylttiä, voisi yrittää tarkistuttaa jollakulla. Jos siis oma osaaminen ei ole kovin vankkaa. Joku ystävällinen on kyllä yrittänyt vähän auttaa jälkikäteen, thank's vaan.

Näitä tällaisia suorituksia on varsinkin Ranskassa tullut vastaan aika usein. Vaikka toisaalta, kyllä täälläkin paikallinen pankkiautomaatti ilmoittaa "amount requested in preparation", kun rahojaan odottelee. Ei kai se nyt välttämättä väärin ole, mutta jotenkin vähän hassulta kuulostaa. Ihan toista se on meillä Suomessa, eikös VR taannoin uuden junanlähtökuulutuksen tullessa pyytänyt englanniksi tyyliin "muut henkilöt kuin henkilöt, jotka eivät aio matkustaa, olkaa hyvä ja poistukaa junasta". Jepjep.

En koskenut bottoneihin ja pääsin onnellisesti perille. Tältä näytti hissin yläasema.

Lisää maisemaa. Ihan vasemmassa laidassa lentokenttä. Se on rakennettu kaatamalla maata mereen, joten ei ihan paras lentokenttä lentopelosta kärsiville. Kiitorata nimittäin alkaa merestä ja päättyy mereen.

Nizza on vähän Ranskan ja Italian välimaastoa, Ranksaan se on kuulunut vasta 150 vuotta. Kaupungissa on sekä ranskalainen että italialainen alue. Rajaa voi etsiä vaikka seuraavasta kuvasta.

Satama.

Vielä yksi maisemakuva. Kuten kuvista näkyy, päivä oli hieman utuinen.

Viimeisenä vähän linnoituksen raunioita. Siellä ei saanut kävellä, mutta tyhmä tintti ei osannut lukea.

Rautahämähäkki ja Moskovan ratikka

Digikuvalaboratorio on vihdoin päässyt projektissa eteenpäin ja saanut hieman kuvia tämän tekstierämaan joukkoon. Nyt tulee sitten kuvaviidakko tässä parin päivän sisällä. Mikä tasapaino? Onko se jotain syötävää?

Aluksi vähän kuvia Gentin visiitiltä.

Heti alkuun rautatieasemalla hämmästytti – tuliko hypättyä väärään junaan, vai oliko piiiitkänmatkanratikka juuri lähdössä? (noita kuvia voi sit klikata, jos ei pienestä näy)

Seuraava hämmästyksen aihe: kuka kaakattaa? Syylliset löytyivät, melkein keskeltä kaupunkia.

Paikallinen sunnuntai-iltapäivän ruuhka.

Linnoja ja vastaavia kivipytinkejä tuntui riittävän, tässä suurin niistä.

Linnahämähäkki onkin vähän järeämpää kalustoa. Mitähän rautatabletteja se oikein popsii? Dopingia? Varokaa tirpat!

Paikalliset jokiristeilylaivat olivat vähän pienempiä. Edessä kuljettaja mikrofonin kanssa. Mukana tietenkin myös sateenvarjot kaikille matkustajille kehnon kelin varalta (vaikka eihän täällä Belgiassa sellaisia ole...)

Jos laivat olivat pieniä, niitä oli sitäkin enemmän!

Linnojen lisäksi myös kirkkoja riitti. Ja kokoa kirkoissa.

Joku aukio. (Huomatkaa tarkka perehtyminen matkakohteeseen!)

Hollanti ei ole ainoa kanavamaa, myös Belgiassa niitä riittää. Ainakin Gentissä päin.

Liian kovaa ei kannata jokilaivalla paahtaa, voi tulla ikäviä yllätyksiä!

Huomenna kuvia Etelä-Ranskasta!