Puoli pulloa tiskiainetta ja ... (pääh)

Nyt alkaa olla jo vähän toinen jalka lentokoneessa. Toisenkin jalan lähtöön on enää yksi työpäivä ja kaksi yötä. Eli melkein kuin Suomessa olisi. Juuri sopivasti, täällä on nimittäin tullut jo hyytävän kylmä. En tiedä onko tilanne Suomessa parempi, mutta aina voi toivoa parasta.

Puolen vuoden Belgia-oleskelu ei ole tehnyt Belgia-asiantuntijaa. Kun tuo kieli ei oikein taivu, paikallisuutisia lukee lähinnä Hesarista. Eli ei nyt niin paljoa. Vähän aikaa sitten Belgia oli myytävänä eBayssa, ja samalla sain tietää (edelleen siitä Hesarista), että täällä on poliittinen kriisi. Valloonit ja flaamit ei tahdo leikkiä samalla hiekkalaatikolla, eivätkä ole saaneet hallitusta aikaan.

Viime päivinä on alkanut kovasti ilmestyä Belgian lippuja talojen ikkunoihin ja parvekkeille roikkumaan. Joka yö niiden määrä tuntuu ainakin tuplaantuvan, parhaissa taloissa varmaan kolmasosassa ikkunoita on sellainen. Syystä ei ole havaintoakaan, paras veikkaus on jonkinnäköinen kannanotto Belgian yhtenäisyyden puolesta. Mahdolliset paremmin tietävät saavat valistaa. Tämä Bryssel on tietysti tämmöinen sekoitus, kun ei kuulu kumpaankaan, joten kai tällä voisi yhtenäisyyttäkin kannattaa. Epäyhtenäisyys tarkoittaisi kai sitä, että olisi Vallonia, Flanders ja Bryssel-niminen kaupunkivaltio. Tulisi heti monta uutta vierailtua maata.

Rupesin tuossa sunnuntaisella Antwerpen-junamatkalla ynnäilemään perinteisiä "xyz lukuina" -tilastoja. Vähän kuin lehdet kirjoittaa aina kaikista isoista tapahtumista – todella omaperäisesti ideoiden – kuinka monta kiloa perunoita ja kuinka monta kilometriä kaapelia on käytetty.

No, en käynyt kuin (?) kahdeksassa maassa ja vain kahdella mantereella, mutta töitä tein sentään lähemmäs 20 eri kansallisuuden edustajan kanssa, näissä sentään päästään jo neljään mantereeseen. Siihen vielä voi vajaan kymmenen kansallisuutta lisätä matkoilla tai vapaa-aikana tavatuiksi, ja sitten onkin jo kaikki mantereet kasassa. Paitsi Antarktis, jostain syystä täällä on vähän vähemmän noita pingviinejä töissä. Ne on kai sitten Espoossa, eivät varmaan ole IT-osaajia.

Mutta ei tämä hassumpaa kokemusta ole, ei itselle eikä töissä hyödynnettäväksi. Ja toki puolessa vuodessa ehtii tarttua aika lailla kaikenlaista muutakin, etenkin kun on uusissa kuvioissa ja pyörii kovasti ympäriinsä. Ranskaa en montaa sanaa enempää oppinut (laiska!), hollantia vielä vähemmän (no se nyt olisikin jo epäilyttävää), mutta englannin kanssa on tapahtunut aika paljon rutinoitumista ja edistystä. Alussa joutui useimmiten esimerkiksi puhelimen luuria nostaessaan ajattelemaan, että hmm, nyt pitäisi ruveta puhumaan vieraita kieliä – nykyään se luurin nostaminen vaatii yleensä enemmän keskittymistä.

Tämä varmaan onkin sitten viimeinen kirjoitelma täältä hajaannuksen maasta, yritän paeta ennen kun nämä alkavat kaivaa astaloita esiin, heittelemään toisiaan simpukoilla ja ranskalaisilla sekä ampumaan toisiaan majoneesilla. Yllättävän hyvin olen jaksanut kirjoitella, vaikka lopussa pienehkö notkahdus onkin viestimäärään tullut.

Nyt kun pavunvarsi peruuttaa takaisin kotisuomeen, papujen tuotantokin luultavasti päättyy. Suomeksi, kiitos ja kuulemiin.

Viimeisiä viedään

Näin sitä viimeinen viikko Belgiassa on vierähtänyt käyntiin. [lisää tähän kuluneita latteuksia ajan vierimisestä, ihmiselon katoavaisuudesta ja muista sopivista aiheista]

Paluu eurooppalaisille aikavyöhykkeillekin sujui yllättävän kivuttomasti. Lento lähti puoli viiden aikaan illalla Chicagosta ja oli perillä puoli kahdeksan aikaan aamulla Belgian aikaa (= puoli yksi yöllä Chicagon aikaa). Tein töitä suurimman osan lennosta, jolloin pääsinkin perjantaiaamuna lentokentältä suoraan kotiin nukkumaan muutamaksi tunniksi ja sitten olinkin jo normaalissa viikonloppuaikataulussa.

Ameriikasta enimmät tulikin jo kerrottua edellisessä viestissä. Välillä ajattelu tahtoi olla hieman omamaakeskeistä. Ka tässä, pieni keskustelu matkalla toimistolta kaupungin keskustaan lounaalle. Autolla siis, tietysti.

- Minkälaisella autolla ajat kotona?
- Öö, oikeastaan mulla ei ole autoa...
[kerätään maahan pudonnut leuka ja kolmen metrin kehää pyörivät silmät talteen]
- ...tuolla meilläpäin kun tuo joukkoliikenne on sen verran hyvää, että sillä pääsee yleensä paljon nopeammin, halvemmin ja kätevämmin.
[hieman lisää hämmentyneisyyttä]

Hetken päästä jatkamme:
- Lähden käymään ensi kuussa Ranskassa, on varmaan hassun näköistä, kun ajavat väärällä puolella
- Ööö, ¿que?
- Niin eikös overseas ajella toisella puolella?
- No, melkein...

Toki on myönnettävä, että välillä tulee ajateltua itsekin hieman kotimaisittain, mutta yleensä nyt edes jonkinlainen, ainakin eurooppalainen näkökulma tulee huomioitua.

Tänään keräsin voimani ja lähdin viimeisen Belgia-sunnuntain kunniaksi käymään Antwerpenissa. Ihan hauska kaupunki sekin. Joskin tätä kaupunkimatkailua on tullut viime aikoina harrastettua vähän enemmän kuin tarpeeksi, alkaa toisinaan jo turtua kaupunkikiertelyyn.

Niin Brysselissä kuin Antwerpenissakin oli tänään autoton sunnuntai. Toisin kuin Helsingissä, jossa suurin piirtein kahdella kävelykadulla ajaminen on poikkeuksellisesti kiellettyä, autoton tarkoittaa oikeasti autotonta. Koko Ring 0:n (joka vastaa suurin piirtein Kehä I:tä, mutta on oikeasti kehä) sisäpuolella ajaminen on kiellettyä. Singaporesta reilu vuosi sitten muutanut kollega oli viime vuonna aiheesta tietämättömänä kokeillut, ja oli ollut mukavan rauhallista. Kunnes tuli poliisi ja sanoi soo-soo.

Autojen korvikkeena oli kaksi ja puoli tsiljardia pyörää, ja ainakin ksiljardi ihmistä yritti matkustaa pyörän kanssa metrossa. Kuulemma kuitenkin yhden taukopäivän vaikutus kaupungin saastearvoihin on aika merkittävä.

Lopuksi laitan vaihteeksi pari kuvaa, kännykästä tällä kertaa.

Ensin Chicagon lentoaseman junanoviopasteet. Tällaiset pitää saada Brysselin metroon ja heti, kaikilla on aina hillitön kiire kiilata sisään vaikka ulos vyöryisi oviaukon leveydeltä porukkaa. Lastenvaunut on ihan hyvä lisäase, mun yli on ajaettu ainakin pari kertaa. Helsinkiläiset on näihin verrattuna metrokäyttäytymisen mestareita.

Tämä veijari oli taas Ameriikan-hotellissani odottelemassa. Sopi jotenkin hyvin paikan tunnelmaan.

Ja tämä taas on toisenlainen hotellikoriste, Haagista. Lieneekö ollut joku suomenruotsalaishotelli?

Nyt kohti unia ja viimeisen työviikon haasteita! (latteudet vaan jatkuvat...)

Biisoni ja donitsi

Heeellouuu. Thiis aiis Moouuliiin. Hau aar juu duuin? Kaikki stereotypiani amerikkalaisista ovat kadonneet. Totaalisesti. Ne ovat nimittäin osoittautuneet tosiksi. Kuusinkertaisesti. Ehkä Amerikka-kokeilujen aloittaminen täältä Keskilännestä ei ollut kaikkein paras idea...

Lennot osuivat eilen lähes kohdilleen, joten matkaan kotiovelta hotellille ei mennyt kuin 16 tuntia. Toisin kuin Lontoon kautta matkanneella kollegalla, jonka kaikki lennot (paitsi tietenkin se viimeinen) olivat jumissa, ja joutui sitten tulemaan taksilla Chicagosta viimeiset 300 kilometriä. Flunssakin on onneksi jo kadonnut melkein kokonaan, eikä lentelyä häirinnyt.

Matkustelun päälle olikin sitten hyvä vetäistä sellainen amerikkalais-italialaisen ravintolan mukava parin pikku jättiruokalajin yösnack, noin kello 20 eli vatsan aikaa kello 03. Ravintolasta hotellille tullessa alkoi olo olla jo vähän hämmentävä, epäilin että rannekellon yhdeksän (04.00) tarkoittaa aamuyhdeksää, mikä ei sinänsä ollut erityinen ihme, kun oli 20 tuntia jo ollut hereillä. Mutta kerrankin kuudelta (13.00) herääminen sujui miltei sujuvasti!

Tämä hotelli on jokseenkin hillitön. Muuten vähän tällainen – no – ihan siisti, muttei mikään erikoinen. Tai siis nimenomaan erikoinen. Sisustus on ihan hillitön. Aulassa on keinotakka (tietysti!), puoli korkeasaarellista täytettyjä villieläimiä (no totta kai!) ja muutenkin ollaan vähän, tai paljon villin lännen tematiikassa (mitäpä muutakaan?), huoneita myöten. Aamiainen on (luonnollisesti) kovin donitsipainotteinen. Vieressä kulkee kyllä mukavasti Mississippi.

Nyt voisi alkaa hiihdellä nukkumaan, huomenna on herätys taas lähes kukon kiekuessa eli joskus kuuden maissa. Näillä on täällä kumma tapa aloittaa työnteko hirmu aikaisin. Kahdeksan on näille melkein jo myöhä!

ksPrs

Tämä blogikirjoittelutahti on alkanut näemmä hiipua viime aikoina. Toisaalta, mitäpä sitä vanhoja toistamaan. Vaikka muutaman päivän on nyt kyllä ihan tavallisesta poiketen ollut semi-lämmin ja miltei sateeton sää. Siitä olen nautiskellut asianmukaisesti sisällä pysymällä, kun jonkin sortin syysflunssa pääsi yllättämään tuossa tiistain korvilla. Pari päivää oli aikamoista jumitusta, joskin ihan töissä olin ja töitäkin tein. Nyt on onneksi jo kohtuullisen hyvä olo, sillä huomisen 9+1 tunnin lentomatka ihan tukossa ei jotenkin kuulostanut kivalta ajatukselta...

Kotiinlähtö on jo siirtynyt jääkaappi- ja ostosoptimointiin. Kun seuraavat viisi päivää on tuolla Keskilännessä, ja sen jälkeen onkin enää viikko täällä, pitää yrittää vähän miettiä, mitä viitsii enää ostaa. Tähän mennessä pisimmän pohdiskelun kävin suodatinpapereiden kanssa, ne kun pääsivät loppumaan muutama päivä sitten. Kovin montaa en enää olisi tarvinnut, kun yleensä kahvia tulee kotona juotua lähinnä viikonloppuisin. Ostin silti. Täytyy sitten jäljelle jäävän omaisuuden kanssa pitää joku huutokauppa tänne vielä hetkeksi jäävien traineekollegoiden kanssa.

Jottei ihan menisi arkiseksi pintaliidoksi tämä bloggailu, ajattelin tässä jakaa kanssanne muutaman viime aikoina sydäntäni lähellä olleen filosofishenkisen pohdiskeluaiheen. Nämä pääsevät lähes samalle tasolle kerran akvaarion ääressä kuulemani "käyvätkö kalat pinnalla hengittämässä" -pohdiskelun kanssa.

Viking XPRS. Hesarin mukaan laivan nimen loppu tulee sanasta experience. Mikä ei nyt ihan ensimmäisenä kyllä tullut mieleen. Olen yrittänyt pari päivää pohtia, miten ihmeessä tuo äännetään. Jos sanoo express, se on aika kaukana kokemuksesta. Jos taas yrittää sanoa jotenkin kirjoitusasun mukaan, laivalle, lipunmyyntiin ja asiakaspalveluun tarvitaan puolankielentaitoista henkilökuntaa. "Hyvät matkustajat, tervetuloa m/s Viking Ksrsp – anteeksi, Krpsrs – anteeksi, ksprsille." Mun paras arvaus olisi painottaa p:tä, jolloin siitä tulisi ksPrs. Kuulostaa lähinnä siltä rumpuääneltä, joka kuullaan yleensä hyvän vitsin jälkeen. Tai joltain armeijan kevytsuolaPuuroriisisekoitus-lyhenteeltä. ksPrs.

Betoniauto. Käykö betoniautonkuljettajille ikinä niin, että on kiire kotiin ja sementit jää vahingossa autoon viikonlopuksi? Tai auton pyöritys- ja kippilaitteet hajoavat täydessä lastissa? Mitäs sitten tehdään? Miten se järeähkö valumuotti saadaan tyhjäksi? Ja ennen kaikkea mitä sille jättiläismäiselle betonivalokselle tehdään? Älkääkä kysykö, mistä tämä pohdinta lähti liikkeelle. En tiedä, enkä muista. Enkä haluakaan tietää tai muistaa. Aivojen suojamekanismit toimivat...

Lisäksi voin kertoa vielä parin yön takaisesta unestani, joka ehkä asettaa mielenterveyden nykytilan (lopullisesti) hieman kyseenalaiseksi. Näin nimittäin unta, että johonkin prosessikaavioon piti väkisin lisätä kasa pallukoita, jotka eivät ollenkaan kuuluneet sinne. Vaikka kuinka vänkäsin ja vänkäsin, että ei näitä voida tänne laittaa, ei auttanut. Välillä tuntui, että heräsinkin, mutta yhä vaan piti lisätä ne pallukat sinne. Mutkuneeikuulusinne...

Asiaa ehkä selittää, että siinä vaiheessa 8+ tunnin prosessikaaviontuijottelutyöpäiviä (kyllä, yhdys sana) oli takana ehkä 6–7. Yleensä siis teen päivän aikana kyllä muutakin, mutta nyt vähän on ollut paino tuolla alueella.

Tästä voikin sitten lähteä sujuvasti toiselle mantereelle tavaamaan niitä samoja kuvia ja ihmettelemään, mitä ihmettä olen niitä piirtäessäni ajatellut. Ja kuuluisivatko ne pallukat kuitenkin sinne?

Prosessihulinaa

Viime päivät on töissä ollut melkoista ruuhkaa. Ei nyt sentään viikonloppua, mutta noin muuten. Viimeiset viisi työpäivää olen tuijotellut prosessikaavioita luokkaa 8–9 tuntia päivässä. Ja siirrellyt palikkaa, viivaa ja pallukkaa, sekä ihmetellyt mikä minkäkin tarkoitus ylipäänsä on.

Ensi viikon workshop Ameriikan maalla vaatii nimittäin pieniä valmisteluja, ja plussaa olisi tietysti, että materiaalit olisivat saatavilla jo reilusti etukäteen. Omien, reilun kymmenen kaavion lisäksi olen antanut trainee-tason konsultaatioapua (huippuluokkaa siis!) vähän laajemmallekin joukolle ja muotoillut uuteen, uljaampaan uskoon toista sataa sivua prosessikuvioita. Tai no osa odottaa vielä huomista. Ja keskiviikkoa. Kenties myös torstaita ja perjantaita.

Milloinkohan sen oman varsinaisen projektin saattaisikaan loppuun... tarvitsisi nimittäin vielä vähän lihaa (tekstiä) luiden (kaavioiden) ympärille. Ja alkaa viikot loppua. Ensi viikko menee käytännössä kokonaan Atlantin tuolla puolen, sitten onkin enää viikko jäljellä. Niin se aika rientää. Niisk. Ehkäpä siis tämän, seuraavan ja sitä seuraavan viikon aikana. Luulen, kuin myös toivon.

Ihan kokemuksen syvällä rintaäänellä, kahdeksan tunnin kokous kaavioita tuijotellen ja muokkaillen vie mehut ihan tehokkaasti. Tosin ei siihen sitä kokousta ympärille tarvita, riittää ihan se tuijottelu ja muokkailu. Huomenna: uudestaan!

Jalometalli kiikarissa, peilipallo neukkarissa

Tulihan käytyä. Tai ainakin matkustettua. Jälleen kerran. Vaikka olihan sitä ihan kiva käydä hieman kolmen ja puolen viikon päästä tiedossa olevaa Suomeen laskua pehmentämässä pienellä ennakkotunnelmapalalla. Ainakin muutamia ihan miellyttäviä poimintoja suomalaisesta ruokavaliosta tuli tehtyä, vaikkapa karjalanpiirakka, ruisleipä ja pulla. Vaikka en aiemmin tunnustanutkaan mitään varsinaisesti kaipaavani, kyllähän nuo aika hyviä olivat.

Uutena kokemuksena tältä matkalta muistin syövereihin kaivertui ruotsinlaivojen maa(lais)serkku Sokos Hotel Vantaa, joskin ihan päiväsaikaan. Ihan tiedoksi, on jokseenkin hassun tuntuista pitää kokousta paikassa, joka näyttää yökerholta ja haisee yökerholta, vieläpä tyhjältä sellaiselta. Eivät toki varsinaiset kokoushuoneet, mutta se muu interiööri siinä ympärillä.

Matkustamisesta voisi ehkä jälleen kirjata pieneen mustakantiseen vihkoonsa huomautuksen. Se taitaa kyllä siellä jo olla edelliseltä kerralta, mutta valitettavasti toteuttaminen on välillä vaikeaa. Kas näin se kuuluu: "ota aina mukaan aina joku, jolla on riittävän järeä lounge-käyntiin oikeuttava mailienkeruukortti". On paljon mukavampaa odotella tunti, pari loungessa, kuin vaikkapa lähtöportilla kökkien. Oman platinaisen (tai edes hopeisen) läpyskän hankkiminen on vielä hieman kesken... kovasta yrityksestä huolimatta.

Töissä on käynyt perinteinen ilmiö: uudessa työpaikassa aloittaessa muutaman viikon jälkeen on aikaa vähän liikaakin, kun asiat ovat vasta aluillaan, eikä ole vielä kertynyt kunnon taustakuormaa, josta voi aina poimia jotain näperreltävää. Lopulta sitten taas on kiire saada edes tärkeimmät asiat hoidettua ennen pois lähtöä, kun tekemistä kyllä riittäisi. Ei sillä, parempi kiire kuin tylsyys. Ja eiköhän tässä suurin osa ajoissa valmistukin.

Tällaisia marraskuisia terveisiä tällä kertaa. Suomalaisilla ei siis ole etuoikeutta kylmyyteen...

Äkkilähtö (aurinkoon?)

Joskus sitä ei aamulla tiedä, mihin illaksi päätyy. Pomoni tuli tänään töihin muutaman viikon lomaltaan. Ensimmäisten huomenien jälkeen kysyi, "oletko muuten tänään lähdössä Suomeen?" No enpä ollut, joten vastaus kuului: "pitäisi olla".

Nyt olen siis kotona keräämässä tavaroita ja lennän illaksi Suomeen, jossa on huomenna meidän ison tiimin (n. 60 henkeä) tapaaminen. Mut oli vaan unohdettu kutsua. Huomenna illalla sitten jo takaisin, kun on keskiviikkona toinen kokous täällä. Eli melkoinen äkkilähtö, ja äkkipaluu. Lennot olivat siitä huolimatta yllättävän edulliset

Nyt pitänee mennä, ettei kone jätä. Toivottavasti äkkilähtökohteessa on hyvä sää... Moikkeli!

Ooh-la-laa

Haag tuli nähtyä, ja nyt istun junassa nenä kohti Brysseliä. Haag oli kummallinen kaupunki. Ensin se näytti hyvin hallintomaiselta – ministeriötä toisen vieressä. Hetken kävelyn jälkeen se vaikuttikin hyvin eloisalta, ja vielä johonkin suuntaan ihan erilainen. Lisäksi hotellin lähellä (joka ei ollut keskustan lähellä) oli jonkinnäköinen historiallinen keskusta. Taksikuski oli harvinaisen hyvin kartalla oleva tapaus keskieurooppalaiseksi taksikuskiksi ja kertoi ohi ajaessaan, että täällä kannattaa käydä. Ihan sujuvasti englanniksi. Sama taksikuski myös vei aamulla takaisin toimistolle, lieköhän sillä ollut joku monopolin kaltainen?

Menomatkalla junassa oli jännä kanssamatkaaja. Aluksi yritin pyrkiä omalle paikalleni, mutta joku englantia kovin vähän puhuva ranskalainen oli sen vallannut. Kun asian selvittäminen ei tahtonut onnistua, tämä ystävällinen kanssamatkaaja alkoi tulkkaamaan ja selvisi, että joku muu oli tämän paikallani istuvan naisen paikalla. Tämä oli kuitenkin hyvin närkästynyt, kun arvelin, ettei minun tehtäväni ole ruveta etsimään toiselta puolelta junaa hänen paikkaansa ja setvimään, miksi joku siinä istuu. Päädyimme ratkaisuun, jossa tulkiksi ryhtynyt raivasi omaisuuttaan niin, että pääsin hänen viereensä, ilmeisesti ei-kenenkään paikalle istumaan.

Tässä turinoinnin yhteydessä sitten tulkki tiedusteli, mistä päin olen. Tunnustin. "Ooh-la-laa, opis-ke-len suomea, olen ul-ko-maa-lai-nen mat-kai-lija". Selvä. Mösjöö oli syntynyt Algeriassa, mutta ilmeisesti asunut muutamassa kymmenessä maassa. Hän kirjoitti työkseen ja opiskeli kieliä harrastuksekseen. Kuulemma tähän mennessä kieliä on hallussa noin 15, suomi vasta ihan alkuvaiheessa. Mutta vaikutti olevan sangen hyvässä sellaisessa. Joka vuosi menee kuulemma muutama uusi kieli, ja yhden kielen kanssa kuluu noin vuosi. Suomen oppikirjan osalta menossa on vasta luku 3. Aina kielen opittuaan hän pyrkii matkustamaan johonkin natiivimaahan, jossa tekee töitä, haastattelee ihmisiä ja muuten vaan tutustuu elämään.

Matkan aikana (oli menossa Ranskasta Amsterdamiin tapaamaan perhettä) kokeilimme suomea, englantia, ruotsia, saksaa, vähän venäjää ja lisäksi hän käytti hollantia ja ranskaa. Sekä kertoi unkarista, turkista, kiinasta ja muutamasta arabikielestä. Kaikissa muissa, paitsi suomessa hävisin, englannissa saavutimme kenties melkein tasapelin. Alkoi myös hävettää oma laiskuus ranskan kielen kanssa. Kun heikoista oppimistuloksista mainitsin, vastassa oli aidosti hämmentynyt ilme ja kovin yksiselitteinen kysymys "why?"

Muuten junamatka kului suomen kielen ja kulttuurin selventämisen merkeissä, joskin pohjatiedot olivat paremmat kuin monella suomalaisella. Innoissaan oli, ooh-la-laa. Luonnosta, ihmisistä, hiljaa olemisesta, tyhjästä tilasta, valoisasta, pimeästä, saunasta, revontulista ja mistä kaikesta sitä nyt voikaan innostua. Ensi vuonna ilmeisesti olisi vierailu Suomeen vuorossa. Hämmentävä tyyppi. Ja oli myös hämmentynyt, kun tapaa näin suomalaisen, ooh-la-laa. Sanoinko muuten jo, että käytti varsin paljon ilmaisua ooh-la-laa ja muita sen vastineita?

Turistitesti

Täällä taas. Perhevierailu oli ja meni, joten työnkuvaan on jälleen kuulunut – töitä. Viikonloppuna tuli kierreltyä Brysseliä tutuissa paikoissa (kyllä, myös Manneken Pisin luona käytiin), mutta myös muutamassa uudessa paikassa. Muun muassa Atomiumin luona. Sisällä asti ei sentään käyty, jo ihan riittävän pitkän jonon takia.

Turistioppaan osa on muuten yllättävän vaikea, etenkin kun on täällä töissä eikä turistina. Harvapa sitä kyllä kotikaupunkinsa turistikohteita tuntee. Käsi ylös helsinkiläiset, kuinka moni on käynyt läpi vaikka kaikki seuraavat kohteet: Sibelius-monumentti, Seurasaari, Temppeliaukion kirkko, Korkeasaari, Ateneum ja Uspenskin katedraali. Kaltaiseni muka-helsinkiläiset lasketaan myös. Ja sama testi lahtelaisille: hyppyrimäet (huippu tietysti), vesiurut, Yli-Marolan kotieläinpiha, radiomuseo ja hiihtomuseo.

Tämän päivän työtehtäviin on kuulunut huomattava määrä erinäistä säätöä, kuten matkanjärjestelyä Molineen, jonne olisi tarkoitus mennä muutamaksi päiväksi syyskuussa. Kyseinen paikka sijaitsee jonkin verran Chicagosta korpeen, ja kun ei ihan hillittömän ajoissa lentojen kanssa oltu liikkeellä, tehtävä meinasi muodostua haasteelliseksi. Onneksi ei kuitenkaan voittamattomaksi.

Matkan tapahtumien sijoittelu kalenteriin meinasi myös aiheuttaa hieman aikahämmennystä, aikaeron ajattelu sotkee kuitenkin sen verran. Vaikkei sitä ole kuin seitsemän tuntia. Kerrankin työpäivä sijoittuu omalle unirytmilleni sopivaan aikaan, kokous aloitetaan eurooppalaisen kellon mukaan kello 15. Parempi ainakin kuin viime perjantai, jolloin kenguruvaltion kansalaisten kanssa kokoustaessa piti töihin mennä ennen seitsemää.

Vanha tuttu rekisteröintiprosessi kummittelee myös taasen. Sain tänään kaupungin ulkomaalaistoimistosta vastauksen (tietenkin ranskaksi, kun englanniksi sinne kirjoitin). Uskollinen ystäväni Babelfish sekä pieni kielikonsultaatio auttoivat selvittämään, että vastaus oli "Prosessi olisi hyvä suorittaa loppuun, koska silloin saat virallisen dokumentin. Jos kuitenkin päätät olla tekemättä tätä vaihetta, ilmoitathan meille." Kukaan ei vaan kertonut mihin sitä dokumenttia tarvitsisin? Matkamuistoksi? Olisi tehnyt mieli vastata suomeksi, mutta ilmoitin kuitenkin kohteliaasti englanniksi, että olen tapaamisaikaan Atlantin takana ja hetikohta sen jälkeen lähdössä pois. Jännityksellä (öö...) odotan seuraavaa vaihetta.

Kaukomatkailua ennen kuitenkin hieman lähialuematkailua, torstaiksi ja perjantaiksi junailen naapurimaan puolelle Haagiin.

P.S. Mulla on molemmat kädet pystyssä, olen käynyt sekä Helsingin että Lahden kaikissa testikohteissa. Ehkä olen outo. Ehkä ollut liikaa luokkaretkillä. Ehkä tein listan itse. Ehkä en vaan ole tutustunut nykyiseen kotikaupunkiin riittävästi. Ehkä.
P.P.S. On muuten jonkin verran vaikeaa kirjoittaa molemmat kädet pystyssä!

Lorem ipsum

Rakas blogikirja. Pahoittelen, että olen lyönyt sinua laimi viime päivinä. Mutta minulla on ollut parempaa seuraa.

Eipä sillä, eipä tänne mitään uutta kuulu. Töissä riittää askaretta, ulkona sataa ja on kylmä ja mitään kovin erikoistakaan ei ole tullut tehtyä. Mitä nyt sunnuntaina piipahdus Bruggeen. Se oli hieno, hyvin säilynyt ja vanha kaupunki. Ja siellä oli kovin monta turistia. Esimerkiksi me.

Tänään on turistioppaan vapaapäivä, huomenna alkaakin sitten viikonlopun mittainen vanhempainloma. Ettei nyt tule väärinkäsityksiä, niin olen tässä yhtälössä se lapsi, en vanhempi. Josko kävisi vaikka vaihteeksi Manneken Pisin luona. Siis ehkä yhdeksännen kerran. Jostain syystä aina kun on jonnekin siellä päin ollut matka, mukana on ollut joku uusi tulija, joka on halunnut sen kautta pyörähtää. Eipä siinä, joka kerta se on yhtä unohtumaton kokemus. Eli ei nyt kovinkaan unohtumaton.

Ei mulla siis oikein mitään asiaa ollut. Kirjoitin vaan. Ehkäpä sitten ensi viikolla tarinoin enemmän. Dolor sit amet, consectetur adipisicing elit.