Lämpöä, lämpöä

Täällä on lämmin. Tänään kävin kaupungilla vaateostoksilla, tämä kun on ensimmäinen varsinainen aikuistyöpaikka (noin pukeutumisen puolesta), joten pieniä investointeja on tarvis tehdä. Pukua ei kyllä tarvitse käyttää, mutta kuitenkin. Ostoksille ähdin oikeastaan kahdesti. Ikkunasta haistellen takki ei vielä tuntunut kovin paljoa liialta, mutta kolmen ulkona otetun askeleen jälkeen huomasin olleeni todella vahvasti väärässä. Ilman takkia oli vähän parempi.

Myös sisällä on lämmin. Jostain kumman syystä lämmitinlaite vaan höhöttää, vaikka termostaatti olisi missä asennossa. Oletin aiemmin, että se siitä hiipuu, kun ulkolämpö nousee. No ei ole hiipunut, vaan edelleen höhöttää. Tähän asti ajoittainen tuulettaminen on auttanut, mutta nyt ei oikein enää.

Kaiken hyvän lisäksi viime keväänä löytämäni siitepölyallergia ilmeisesti nostelee taas päätään. Muutama tunti sitten alkoi nimittäin yskittää jotenkin tutun tuntuisesti, mutta aika kauan meni yhdistää se siitepölyyn. Tarkemman tutkiskelun jälkeen mahdollisille oireille selvisi ihan looginen syykin. Onneksi ennakoin ja hain ennen lähtöä reseptin ja lääkkeet kaiken varalle, ainakin tuo inhaloitava juttu tuntui auttavan. Muita lääkkeitä en vielä ole kokeillut.

Kun ikkunan jatkuva auki pitäminen ei näillä oireilla vaikuta hyvältä idealta, rupesin leikkimään sähkömiestä. Lämmittimet nimittäin ovat tuollaisia sähköpattereita, joten loogisesti ajateltuna ne tarvitsevat virtaa. Paikallinen (hollanninkielinen) sähköpiirrustus sähkökaapin ovessa ei ole maailman selkein, mutta mulla on vahva arvaus, mikä sulake pitää napsauttaa pois. Kohta nähdään auttaako. Toinen vaihtoehto on, että aamulla on kylmä suihku, jos löysinkin vedenlämmittimen.

Voin tässä samalla aloittaa uuden (jatko)kertomuksen. Nimittäin jos aikoo asustella Belgiassa yli kolme kuukautta, pitää rekisteröityä kuntaan. Ohjeita toimitukseen olen nähnyt tai saanut ehkä neljät erilaiset (milloin pitää olla mikäkin syntymätodistus tai napanöyhtänäyte mukana), suurin osa ohjeista on tietysti saatavilla vain ranskaksi tai hollanniksi.

Eilen kävin pistämässä prosessin alulle jonottamalla pari tuntia ja kertomalla että moi, mä oon täällä. Se sentään onnistui englanniksi. Seuraavaksi ne laittaa poliisin katsomaan, että olenko mä täällä oikeasti. Vaikka enhän mä päivisin ole. Lisäksi alaoven listassa lukee vain Kone, ei mun nimeä. Mitään asunnon numeroitahan täällä ei osoitteissa varsinaisesti harrasteta. Toivottavasti poliisisetä tai -täti osaa katsoa postilaatikosta, johon nimeni lätkäisin.

Kun poliisi on käynyt etsintäretkellä yhden tai monta kertaa ja on joko löytänyt minut tai ei, ruljanssi jatkuu ilmeisesti uudella ilmoittautumisella, jolloin tarvitsee esitellä jotain dokumentteja. Muun muassa kolme valokuvaa, ensimmäisellä kerralla riitti yksi. Loppujen lopuksi saan ilmeisesti joskus elokuussa jonkun virallisen kortin. Nyt mulla on vain todistus siitä, että olen käynyt kaupungintalolla. Lisäksi syyskuussa pääsenkin jo de-rekisteröitymään, nehän ei lähtöä vielä tässä vaiheessa suostu ymmärtämään. Hienoa tämä byrokratia.

Muutenkin tuo kaupungintalovisiitti oli jollain tavalla mielenkiintoinen kokemus. Väkeä ainakin riitti. Vuoronumeroita sai erilliseltä tiskiltä, johon siihenkin oli ajoittain jonoa. Virkailijat kuitenkin tehokkaasti varmistivat, että kaikki saavat numeron seisomalla liukuportaiden yläpäässä ja ohjeistamalla henkilökohtaisesti kaikki tulijat. Parhaillaan siinä seisoikin sitten neljä virkailijaa. Tehokkuus verorahojen käytössä ja silleen.