Byrokratian ihmelapset

Kaikkien varmasti jännityksellä odottama jatkotarina jatkuu tänään. Ihan kuin muka en olisi jo itsekin melkein unohtanut koko juttua. Tätä, tätä ja tätä siis. Koska olen näköjään aiemminkin osannut keskittyä sujuvasti yhteen asiaan per kirjoitus ja tarinan seuraaminen voi olla vaikeahkoa, tiivistän sen tähän: kuntaan ja Belgiaan rekisteröitymisestä on kysymys. Osa 1 koostui kaupungintalolla käynnistä, osa 2 poliisin vierailusta kotona (eli lähinnä postilaatikolla) ja osa 3 treffeistä mursun kanssa poliisiasemalla.

Osan kolme aikana (noin kolme kuukautta sitten) sain lupauksen, että kotiin tulee kutsu uudelle kaupungintalovisiitille. No mursuhan oli rehti mies ja puhui totta, jätti tosin kertomatta sen, että kutsua saattaa joutua hiukan odottelemaan. Kutsun sain jo viime viikolla, mutta vasta tänään jaksoin tarkemmin syventyä sen (ranskankieliseen) olemukseen. Ja kyllä, minulle on varattu tapaamisaika, ihan melkein kohtapuoliin. Ihan heti 18. syyskuuta siis. Kun lentolippu Suomeen on 29. syyskuuta, alkaa epäilyttää, onko tässä mitään järkeä. (No ei mitään järkeä.)

En ole ihan varma, kuinka kauan prosessi vielä jatkuisi, jos en maasta karkaisi. Tuonne käynnille siis pitäisi viedä muutama valokuva lisää (yhden olen jo vienyt), jälleen kaikenlaisia lirpakkeita ja lärpäkkeitä sekä vielä maksaakin tästä lystistä 7,5 euroa. Tuskin paikallista henkilökorttia tai muutakaan ehtisin vielä saamaan. Tai no saattaisin säkällä saadakin, se kortti kun käsittääkseni muistuttaa ulkomuodoltaan kovasti suomalaista vanhaa ajokorttia. Sellainen osapuilleen A2-kokoinen pahvinen lotjake siis. Hirmu kätevä ja näppärä kaikin puolin.

Tämä rekisteröitymisprosessi on siis pakollinen kaikille, jotka ovat maassa yli kolme kuukautta. Mä olen ollut jo nyt yli neljä... Viimeisimmässä lapussa vielä ikäänkuin uhkauksena todetaan, että jos myöhästyt, saattaa tapaamisaika lykkäntyä. Hui.

En ole vielä ihan päättänyt, myöhästynkö (vahingossa tietenkin!) tuosta tapaamisesta, vai jaksaisiko yrittää tiedustella viranomaisnäkemystä tämän käynnin tarpeellisuudesta. Soittaa en viitsi, kun eivät kuitenkaan puhu ulkomaalaistoimistossa englantia. Kirjeellinen lähestyminenkin tuntuu vähän hätävarjelun liioittelulta... Mutta hei, sähköisen asioinnin aikakaudella kun eletään, kutsussa oli toki mukana faksinumero! Pitäisköhän... olisi kyllä jo toinen faksi täältä, ensimmäinen onnellinen vastaanottaja oli Kela. Silloinkin tarvittiin vain kaksi faksilaitetta, kaksi melkein valmistunutta kaupatieteen maisteria (joista toisella pääaineena tietojärjestelmätiede tms.) ja yksi melkein valmistunut diplomi-insinööri. (Seliseli: se ensimmäinen vempele oli ihan oikeesti rikki...)

Sujuvalla ranskankielentaidollani löysin kyllä myös sähköpostiosoitteen, jostain nettisivujen uumenista. Sitähän ei tietenkään voinut laittaa siihen kirjeeseen? Ehkä sitä silti voisi kokeilla? Tarina jatkunee vielä!