Byrokratian ihmelapset

Kaikkien varmasti jännityksellä odottama jatkotarina jatkuu tänään. Ihan kuin muka en olisi jo itsekin melkein unohtanut koko juttua. Tätä, tätä ja tätä siis. Koska olen näköjään aiemminkin osannut keskittyä sujuvasti yhteen asiaan per kirjoitus ja tarinan seuraaminen voi olla vaikeahkoa, tiivistän sen tähän: kuntaan ja Belgiaan rekisteröitymisestä on kysymys. Osa 1 koostui kaupungintalolla käynnistä, osa 2 poliisin vierailusta kotona (eli lähinnä postilaatikolla) ja osa 3 treffeistä mursun kanssa poliisiasemalla.

Osan kolme aikana (noin kolme kuukautta sitten) sain lupauksen, että kotiin tulee kutsu uudelle kaupungintalovisiitille. No mursuhan oli rehti mies ja puhui totta, jätti tosin kertomatta sen, että kutsua saattaa joutua hiukan odottelemaan. Kutsun sain jo viime viikolla, mutta vasta tänään jaksoin tarkemmin syventyä sen (ranskankieliseen) olemukseen. Ja kyllä, minulle on varattu tapaamisaika, ihan melkein kohtapuoliin. Ihan heti 18. syyskuuta siis. Kun lentolippu Suomeen on 29. syyskuuta, alkaa epäilyttää, onko tässä mitään järkeä. (No ei mitään järkeä.)

En ole ihan varma, kuinka kauan prosessi vielä jatkuisi, jos en maasta karkaisi. Tuonne käynnille siis pitäisi viedä muutama valokuva lisää (yhden olen jo vienyt), jälleen kaikenlaisia lirpakkeita ja lärpäkkeitä sekä vielä maksaakin tästä lystistä 7,5 euroa. Tuskin paikallista henkilökorttia tai muutakaan ehtisin vielä saamaan. Tai no saattaisin säkällä saadakin, se kortti kun käsittääkseni muistuttaa ulkomuodoltaan kovasti suomalaista vanhaa ajokorttia. Sellainen osapuilleen A2-kokoinen pahvinen lotjake siis. Hirmu kätevä ja näppärä kaikin puolin.

Tämä rekisteröitymisprosessi on siis pakollinen kaikille, jotka ovat maassa yli kolme kuukautta. Mä olen ollut jo nyt yli neljä... Viimeisimmässä lapussa vielä ikäänkuin uhkauksena todetaan, että jos myöhästyt, saattaa tapaamisaika lykkäntyä. Hui.

En ole vielä ihan päättänyt, myöhästynkö (vahingossa tietenkin!) tuosta tapaamisesta, vai jaksaisiko yrittää tiedustella viranomaisnäkemystä tämän käynnin tarpeellisuudesta. Soittaa en viitsi, kun eivät kuitenkaan puhu ulkomaalaistoimistossa englantia. Kirjeellinen lähestyminenkin tuntuu vähän hätävarjelun liioittelulta... Mutta hei, sähköisen asioinnin aikakaudella kun eletään, kutsussa oli toki mukana faksinumero! Pitäisköhän... olisi kyllä jo toinen faksi täältä, ensimmäinen onnellinen vastaanottaja oli Kela. Silloinkin tarvittiin vain kaksi faksilaitetta, kaksi melkein valmistunutta kaupatieteen maisteria (joista toisella pääaineena tietojärjestelmätiede tms.) ja yksi melkein valmistunut diplomi-insinööri. (Seliseli: se ensimmäinen vempele oli ihan oikeesti rikki...)

Sujuvalla ranskankielentaidollani löysin kyllä myös sähköpostiosoitteen, jostain nettisivujen uumenista. Sitähän ei tietenkään voinut laittaa siihen kirjeeseen? Ehkä sitä silti voisi kokeilla? Tarina jatkunee vielä!

Paluu sohvalle

Kuten aiemmin taisin ennustaa, tämän viikonlopun ohjelmaan on kuulunut lähinnä sohvalla makailua, ja sitten kun se on alkanut kyllästyttää, vaihtelun vuoksi sohvalla istuskelua. On tehnyt ihan hyvää tuon ympäriinsä keikkumisen jälkeen.

Tänä viikonloppuna myös paikallinen traineelukema rupesi vähenemään. Meitä on täällä tänä kesänä yhteensä kahdeksan, joka ilmeisesti on selvästi enemmän kuin aiempina vuosina. Joukko on myös melkoisen suomalaispitoinen, suomalaisia on nimittäin seitsemän. Itse olin tosiaan ensimmäinen melkein neljä kuukautta sitten, viimeinen tuli tämän viikon alussa. Ensimmäinen ehti myös jo lähteä, meidän malesialaisvahvistus nimittäin lensi eilen pois. Ei kylläkään kotiin vaan jatkamaan Euroopan-kierrostaan vielä pariksi viikossa. Kierros onkin ollut varsin kattava, sillä 13 viikossa saldoksi tulee 13 maata, eli käytännössä maa per viikonloppu. Huh.

Kun en ole mitään tehnyt (ainoa merkittävä tapahtuma työnteon lisäksi on tainnut olla perjantaina, jolloin grillailtiin noin ikäänkuin läksiäisten merkeissä), ei ole paljoa kirjoiteltavaakaan, joten poikkeuksellisesti olen melko lyhytsanainen. Mutta vastineeksi sisältöä ei sitten ole sitäkään vähän...

Syytetyn puheenvuoro

Brysselissä jälleen, joskin jo maanantai-illasta asti. Jälleen on ihan sopiva sana, mutta tänäänkin ei niinkään. Laskin juuri, että olen 26 päivän jaksosta ollut 18 päivänä ainakin osan päivästä ulkomailla. Suomi on tässä tapauksessa ulkomaa, Belgia ei. Viimeisimmäksi siis perjantaisesta myöhäisillasta maanantai-iltaan Sveitsissä.

Matkakohde löytyi pitkälti arvalla: kyselin jokin aika sitten kavereilta ja tutuilta sieltä täältä seuraa kyseiseksi kolmen päivän viikonlopuksi jonnekin päin Eurooppaa. Seuraa sain Hampurista ja Genevestä, ja suunnaksi valikoitui Sveitsi. Ja hyvä suunta olikin, tähän asti käydyistä paikoista se on kyllä suosikkilistan kärjessä. Eikä siellä nyt ollut edes niin älyttömän kallista, ainakaan näin suomalaisen mielestä. Euron vahva kurssi auttaa toki asiaa. Tulipa myös pitkästä aikaa käytettyä ulkomaanrahaa!

Lauantaina ohjelmassa oli Geneven kaupunkikierros sekä Patek Philippe -museo, jossa yllättäen oli aika paljon erilaisia kelloja taidepiiperryksistä mitä monimutkaisimpiin härveleihin. En tiennyt, että kelloja on tehty niin monen eri muotoisena ja näköisenä. En myöskään ole ihan varma, ovatko kaikki toiminnot aina ihan tarpeen. Esimerkiksi tekijöidensä mukaan maailman monimutkaisin kello alkaa jo vaikuttaa siltä, että se on rakennettu ihan vaan, koska se oli mahdollista. Reilun kilon painoisessa mötikässä on muun muassa 24 viisaria, joten käyttöohjeellakin lienee mittaa muutama sata sivua...

Itse museokin näytti melkoisen juhlavalta ja fiiniltä, mikä ei liene suuri yllätys sekään. Kellontarkkaan tyyliin kävijöille jaettiin pohjapiirroksin varustettu ohjeistus, missä järjestyksessä vitriinit pitää kiertää. Perusperiaatteena ylhäältä alaspäin ja ehdottomasti myötäpäivään, eli siis clockwise. Olisihan se nyt hävytöntä kiertää kellomuseossa counterclockwise. Ehkä tämä lysti on varattu työntekijöiden (salaiseen) irroitteluun pikkujouluissa?

Lauantai-illan ratoksi lähdimme käymään vielä läheisessä Nyonin kylässä.

Sunnuntaina vuokrasimme auton ja ajelimme pääkaupunkiin Berniin. Se olikin sangen kivan oloinen kaupunki, paljon sveitsiläisemmän oloinen kuin Geneve. Ehkä tilanne on vähän sama kuin Brysselillä ja muilla belgialaisilla kaupungeilla: Geneve ja Bryssel ovat kansainvälisiä, eivät niinkään oman maansa tyypillisiä kaupunkeja. Paluumatkalla kävimme vielä Lausannessa pyörähtämässä.

Ajaminen Sveitsissä oli muuten aika helppoa, mutta kaupungit tuottivat vähän navigointiteknisiä ongelmia. Bernissä osa kaduista oli remontissa, joten opasteet olivat välillä vähän jännittäviä. Ajatuksella "pillin vihellyksestä vaihda paikkaa viereisellä kaistalla olevan auton kanssa, kahdesta vihellyksestä tee kolmoislutzi kerien". Lausanne puolestaan on melkoisessa rinteessä – kadutkin tuntuivat olevan lähinnä kerroksittain. Kartasta kun katsoi, näytti helpolta: "tuosta vaan oikealle". Todellisuudessa "risteyksessä" olisikin tarvittu hyppyvaihdetta, sillä se "risteävä" tie saattoi olla 15 metriä korkeammalla oleva silta. Vaikka eihän meillä kyllä mitään karttaa ollut, mutta jossain välissä tutkiskeltiin bussipysäkillä sellaista karttajulistetta. Stetsonin-Harrisonin menetelmästä johdettua navigointimallia hyödyntäen löysimme kuitenkin minne halusimmekin, vieläpä melkolailla ensimmäisellä yrityksellä.

Maanantaina oli sitten museo- ja lentokenttäpäivä. Ensimmäinen kohde eli YK:n Geneven ohviisi Palais des Nations nyt ei tietysti varsinainen museo ole, mutta hieno silti. Lisäksi tiedän nyt monta asiaa enemmän YK:stä kuin vielä viime viikolla! Työpaikkana talo voisi kyllä olla rasittava, kun jatkuvasti puskee turistiryhmiä vastaan, ohi ja päin.

YK:n jälkeen pyörähdimme Punaisen ristin museossa, ja kolmas kohde olikin Geneven lentokenttä. Se on mukavasti sijoitettu lähelle keskustaa, mutta maanantai-iltana se oli ikävästi sijoitettu saderintaman alle. Ohjelma huipentui siis noin 3,5 tunnin lentokentällä istuskeluun, kun satuttiin olemaan siellä vähän etuajassa, ja kone taas sattui olemaan yli 1,5 tuntia myöhässä sään takia.

Näin. Harmi, että oli vähän sumuista – Alpit eivät näkyneet niin hyvin, kun olisivat voineet näkyä. Jotain nyt silti näkyi, eikä näyttänyt lainkaan hassummalta.

Lopuksi haluan vaatia oikeutta itselleni, mihin tämän tekstin otsikkokin viittaa. Kohta jo neljännesvuosisadan ajan olen joutunut syyllistetyksi kesän pilaamisesta ja milloin mistäkin. Onneksi Suomessa on tarkkaavaisia toimittajia, ja voimme todeta syytteiden olleen turhia ja aiheettomia. Lukeaa vaikka itse. Kaiken lisäksi lähin järvi on nyt niin kaukana, ettei näillä lihasvoimilla sinne lennä minkäännäköinen jyvänen. Tänä vuonna olen aiiiivan varmasti syytön!

P.S. Se juna oli muuten oikeastikin Pendolino, joskin suomalaisia lajitovereitaan pitempi ja hieman eri näköinen. Ei ollut vaikea tunnistaa ominaisuuksien perusteella...

Ciao!

Tästä alkaa tulla tapa. Aina kun lähden Alppien eteläpuolelle, ongelmana on 38 asteen tienoilla pyörivä lämpötila. Tällä kertaa onneksi ei sisäinen, vaan ulkoinen – Milanossa taksin mittari näytti parhaillaan 39 astetta. Asfaltilla kävellessä tuntui kuin grillissä olisi ollut. Istuskelen parhaillaan junassa matkalla Milanosta Geneveen, joten on aikaa kirjoitella. Tulee siis luultavasti harrypottermitoissa oleva teksti. Nyt on perjantai ja kello on noin kymmenen, katsotaan milloin tämä teksti blogiin asti päätyy.

Aloitetaan Brysselin lentokentältä. Vaikka kenttä ei ole tajuttoman suuri, tuntuu että aina saa ravata yhdet kuninkuusravit, ennen kuin on gatella asti. Siellä on kaksi terminaalia, Schengen-alueelle menevät ja sen ulkopuolelle menevät erikseen. Lähtöselvitys sekä sisään- ja uloskäynnit ovat siinä ei-Schengen-terminaalin yhteydessä, mikä tarkoittaa, että näillä Eurooppa-hyppelyillä pitää aina mennä ensin muutama kerros alas, sitten kävellä muutama sata metriä ja sitten takaisin ylös. Hölmöä, luulisi että jos lähtee kauemmas, silloin olisi paremmin aikaa käyskennellä ympäriinsä. Kaiken lisäksi onnistun jotenkin aina poimimaan lennot, jotka lähtevät sieltä viimeisiltä gateilta. Tätä pohdiskelin kentälle tullessakin. Ja kas, ensimmäistä kertaa lento lähtikin koko kentän vihoviimeiseltä portilta.

Olen keksinyt hyvän tavan (ainakin niin luulen) ottaa sellainen reilu 10-kiloinen käsimatkatavaralaukku mukaan. Paino johtuu siitä, että on sekä töissä että lomalla samalla reissulla: 3 kilon kone, parin kilon kamera ja itse laukku varmaan menevät jo sen 6 kilon rajan yli. Siihen sitten vielä loma- ja työvaatteet päälle viideksi päiväksi. Ilman ruumalaukkua matkustaminen on kuitenkin näppärämpää, ja kamera ja läppäri pitäisi joka tapauksessa ottaa sisään. Se tapa on siis check-in netissä, jolloin ei tarvitse mennä lähtöselvitykseen ollenkaan. Gatella eivät ole ainakaan vielä alkaneet puntaroimaan laukkua. Pelkään, että jossain vaiheessa alkavat, kun nettilähtöselvitys yleistyy. Nyt ovat vielä ihan pihalla siitä, mikä se itse tulostettu lärpäke on. Haastavampia ovat paluumatkat. Nizzassa selvisin tinkaamalla, tällä kertaa ei ole ongelmaa, sillä Easyjetillä ei ole painorajaa.

Italialaiseen mielentilaan pääsy parin tunnin lennon aikana ei ole ihan helppoa. Heti Milanossa sopeutus kyllä alkoi. Taksin eteen jäi lähdössä toinen taksi vähän turaamaan, jolloin alkoi kuulua tasainen papatus etupenkiltä. Ja tietenkin huokailla pitää aina kun on pakko jarruttaa. Ja totta kai, taksikuskilla ei ollut hajuakaan, missä oikea paikka on. Puolittain säkällä toimisto löytyi kuitenkin melkein suoraan. Koska Milano-Malpensan lentokenttä on vähän sama kuin olisi Helsinki-Hyvinkään lentokenttä, ja toimisto on tehtaan vieressä teollisuusalueella, matkaa tulee riittävästi. Mittari huiteli jossain 90 euron tienoilla, kuski kysyi onko 75 euroa sopiva, ja saatuaan myöntävän vastauksen veloitti 65 euroa. Kätevää.

Jos toimisto oli keskellä ei mitään, hotelli oli vielä siitä vähän sivuun. Mutta aika lähellä toimistoa, mikä oli se valintakriteeri. Syrjäinen sijainti tuo ilmeisesti myös etuja: hinta oli (suhteellisesti) halpa, mutta hotelli todella tyylikäs ja laadukas. Aamiainenkin oli hyvä, joskin hieman makeapainoitteinen. Tuli mieleen päivä, jolloin ennen lähtöä kävin Lahdessa mummolakierroksella: "Ota pullaa! Otatko kakkua? Ota toinenkin pala! Tuosta keksiä! Haluatko vielä jätskiä?" – toistetaan toisessa mummolassa.

Hotellihintaan kuului myös ilmainen pikkubussikuljetus metroasemalle ja aamulla toimistolle pääsi myös. Tämän värkin avulla tuli pikaisesti käytyä Milanon keskustassakin. Kuljettaja oli vähän eri sarjassa puvut päällä patsastelevan henkilökunnan kanssa. Ei se ihan tupakkaa autossa polttanut, mutta henkisesti kyllä. Aamulla respan mies sitten sanoi kuljettajalle, että tämä herra Koneelle. Si, si, sanoo kuljettaja. Auton nytkähdettyä liikkeelle alkoi palpatus italiaksi, eikä tietenkään auta, että kertoo ymmärtävänsä ei-mitään (neljäsosa italiankielentaidosta on tämän viestin otsikossa...) Sen kuitenkin ymmärsin, että osoitteesta ei ollut hajuakaan. Onneksi olin hereillä eilen, ja pystyin loppumatkan opastamaan perille.

Suunnitelmana oli lähteä Milanosta pois puoli viiden aikaan junalla. Mielestäni varasin ihan hyvin aikaa, mutta lopulta lähdin vartin verran myöhemmin kuin alun perin ajattelin, ja matka kesti vartin pitempään kuin luulin. Lipun lunastuksen kanssa rupesi siis tekemään tiukkaa, vaikka siihenkin olin ihan hyvin varannut aikaa. Trenitalian kansainvälisiä lippuja kun ei voi netistä ostettuna lunastaa muuta kuin tiskiltä tai tilata Italiassa sijaitsevaan osoitteeseen. Kansainvälisiä lipputiskejä oli kaksi, jonoa paljon. Aikaa vähän reilu puoli tuntia.

Logistiikan opiskelijana päässä hyrähti tietysti heti käyntiin dynaaminen jonomallinnus. Kyseessähän siis oli M/M/2-jono, josta lähinnä tuo toinen M oli kiinnostava, itse kun olin jo jonossa. Tilastollisesti mun olisi pitänyt ehtiä melkein hyvin, mutta juuri kun olin ensimmäisenä jonossa, palvelun kesto molemmilla tiskeillä napsahti jakauman oikeasta laidasta. Suomeksi: kaksi mun edellä ollutta ostajaa jäi kyselemään junien sisustuksesta, kahvipapujen alkuperästä ja junanpyörien laadunvalvonnasta suunnilleen 10 minuutiksi. Junan lähtöaika oli 16.25, lipun sain 16.26, juoksuvauhti oli kova. Juuri kun italialaista aikakäsitystä olisi kaivannut, koko junaa ei tietenkään 16.28 näkynyt enää missään. Dippadaa. Muistutetaan lukijaa tässä vaiheessa, että lämpötila oli edelleen siellä 35 asteen tienoilla.

Pienen voimien keräilyn jälkeen otin uusinnan, tälläkin kertaa jonoon kului hieman yli puoli tuntia. Kävimme keskustelun:
1. Myöhästyin junasta, voinko vaihtaa lipun seuravaan junaan?
2. Miksi myöhästyit junasta?
3. Tämä jono oli liian pitkä
4. Mitä?
5. Palaa kohtaan 3. Kun olet kohdassa 5. neljännen kerran, voit jatkaa kohtaan 6.
6. Tämä jono (*näyttää jonoa*) oli liian pitkä (*huitoo jonon suuntaisesti*).
7. Miksi olet täällä? Junan lähtöaika oli 16.25, mutta kello on nyt 17.30. Junat lähtevät yläkerrasta!

No daa. Mä just luulinkin, että se on se lipputiski, joka lähtee Geneveen. Siinä kun lukikin internazionale. Eiku...

Lopulta sain ostettua uuden lipun kaksi tuntia alkuperäistä myöhemmin lähtevään junaan, ja pääsin siirtymään seuraavalle tiskille (tietenkin uuden jonon kautta) vaatimaan rahoja takaisin edellisestä. Koko kolmen minuutin myöhästyminen ei lopulta onneksi maksanut enempää kuin 12 euroa, 8 euroa kalliimmasta lipusta (nopeampi juna ja ostettu tiskiltä) ja 4 euroa veloituksena palautuksesta.

Tämä jälkimmäinen juna oli aikataulun mukaan yli puoli tuntia nopeampi. Tietenkin ne italialaiset olivat nyt heränneet, joten juna lähti 10 minuuttia myöhässä. Tämä on tällainen pendolino-henkinen, niin ulkoasultaan kuin toimivuudeltaankin. Valot toimivat jaksoittain, samoin ilmastointi. Lisäksi jo pariin kertaan on odoteltu jollain väliasemalla parikymmentä minuuttia "teknisten ongelmien vuoksi". Tällä hetkellä ollaan reilu tunti myöhässä, ja vielä olisi matkaa jäljellä. Suomalaisesta käytännöstä poiketen täällä kuitenkin kiersi äsken ravintolakärry tarjoilemassa ilmaislimua, -mehua ja -kahvia myöhästymisen takia!

Olisikohan siinä enimmät, alkaa akku loppua koneesta. Itse tekstihän on vielä lyhyt, tiivis ja kompakti... Siinä vaiheessa kun (/ jos) tämä on netissä, olen ilmeisesti päässyt perille! Onneksi hotelli on melkein aseman vieressä, ei ole pitkä matka.

P.S. Juna oli myöhässä lopulta noin 80 minuuttia, ja huomasin siinä loppumatkasta yhden pendolino-ominaisuuden lisää: merisairausgeneraattori eli rungonkallistin näytti toimivan yhtä hyvin kuin pendolinoissakin yleensä, eli huonosti. Tosin vikaa taisi olla radassakin, vaikutti tekevän sellaista s-kiharaa, joten juna kallisteli kuin laiva aallokossa. Villiä.

Historian siipien havinaa

Mun blogin kuvatoimitus on varmaan maailman hitain kuvatoimitus (näin syytät kätevästi jotain kasvotonta ja tuntematonta tahoa ja siirrät huomion pois itsestäsi). Siispä kuvilla alkaa olla jo historiallista arvoa. Nyt ajattelin lykätä julki viimeiset kuvat Nizzan reissulta, kohteina Antibes ja Monaco.

Ensin Antibes, ja poukkoileva suihkulähde.

Natiivi oli käynyt suihkulähteessä uimassa.

Pari kuvaa rannalta. Rantamuuri oli hieno, ja sieltä oli mukava merinäköala.

Toi ranskalainen purjevene näytti siltä, että kohta kolisee. Se oli siis ankkuroitu jonkinmoisessa aallokossa suhteellisen lähelle rantakivikkoa (kivikko ei näy kuvassa, eikä allokkokaan kunnolla). Mutta kyllä se siinä tais pysyä.

Tämmöinen joku uima-allasrakennelma. Ranta (kuvassa kauimmaisena) näytti kivemmalta kuin Nizzassa.

Satamassa oli ihan päheitä veneitä.

Sitten tunnin mielikuvitusjunamatka Monacoon. Ensin kiipesin vähän matkaa kukkulan rinnettä, jossa ruhtinaan linna sijaitsee. Sieltäkin oli kivat näkymät. Ja kuten taisin aiemmin mainita, rinnerakentaminen on tuollapäin sangen kehittynyttä.

Maisemaa satamaan päin. Tuo katoshässäkkä liittyy samana viikonloppuna olleisiin hevosten koikkelehtimisjameihin, sunnuntaina sitä oltiin kyllä jo purkamassa.

Jollekin onnelliselle oli muutama tonni heppa-alustaa keräiltävänä. Ilmeisesti eivät siis olleet citypolleja, kun eivät juosseet asfaltilla.

Tärkeitä ohjeita turisteille. Noudatin kuuliaisesti.

Tässäkin satamassa oli muutama ihan käypä vene. Jostain syystä melkein kaikkia oltiin pesemässä. Toisaalta, kun ovat valkoisia, niin kai niitä saakin vähän jatkuvasti olla puunaamassa. Taustalla näkyvä vene oli parkkeeraamassa. Ihan nätisti näytti käyvän.

Kivahko kattoterassi!

Ja lopuksi vielä Monte Carlon casino...

...ja vastapäätä ollut puisto. Se oli jostain syystä paljon casiona vähemmän suosittu, vaikka vaikutti melkein mielenkiintoisemmalta.

Blogi vaikenee taas muutamaksi päiväksi, kun suuntaan torstaiaamuna Italiaan töihin ja sieltä perjantai-iltana pitkäksi viikonlopuksi Sveitsiin. Viikonloppu on pitkä, koska lauantai taitaa olla jonkin sortin kansallispäivä ja ikävä sattuma lauantaille otetaan sitten takaisin maanantaina. Itse isänmaallisesti pakenen tosiaan maasta...

Kesä tuli... ja meni?

Kesä tuli Keski-Eurooppaan perjantaina. Aamu oli vielä kylmä ja sateinen, mutta illemmalla lämpeni. Olin viikonloppuna Saksassa käymässä vielä ennen kuin Pia lähtee ensi viikolla takaisin Suomeen. Lauantaina oli kuuma, sunnuntaina hyvin kuuma. Brysselissäkin oli ollut ihan lämmin.

Helle vähän laski liikkumisintoa, mutta käytiin sentään molempina päivinä muita kaupunkeja katsomassa. Bochumissa kun ei niin kovin paljoa ole nähtävää. Lauantaina oltiin Düsseldorfissa, jossa oli jonkinlaiset huvimessut. Vähän kuin vaaaaltava tivoli, mutta ilmeisesti laitteet olivat liikkeellä yksittäin, eivät kokonaisuutena.

Huvittelulääniä riitti, Linnanmäki kalpeni helposti. Lisäksi osa laitteista oli melkoisen kokoisia, etenkin ollakseen siirrettäviä laitteita. Saksalaiseen tyyliin joka välissä oli tietenkin olut-, bratwurst- tai muu nautintoaineteltta. Yritäpä samaa Suomessa, niin on taas iltapäivälehdille aiheita seuraavaksi kuukaudeksi. "Lapset näkivät olutteltan keskellä päivää!", "OLUTSKANDAALI TIVOLISSA" ja "Ilta-aviisi tutki: olutteltassa myytiin olutta", siinä pari otsikkoehdotusta noin alkuun. Parin viikon päästä voidaan syventää teemaa jutuilla "Näin nuoriso juo olutta – tivoliskandalin syvät haavat" ja "Suosikkijulkkikset kertovat: silloin minä näin olutteltan". Loppuvuoden koostejutuissa voidaan muistella: "Olutgate kuohutti kesä-Suomea".

Niin. Pahoittelen otsikkosuonen tilapäistä pulpahdusta. Sitä ennen taisin puhua huvimessuista. Väkeä oli kuin Tangomarkkinoilla, ja kokonaisuus oli aika vaikuttava. Etenkin kun huomioi, että se oli pystytetty sinne vain viikon ajaksi. Jäätiin vielä odottelemaan iltaa, että nähtiin sama iltavalaistuksessa. Hieno oli sekin.

Sunnuntaina tarkoitus oli käydä Kölnissä, josta myös juna takaisin Brysseliin lähti. Laiskamadon, lorvikatarrin, silmiä painaneen unihiekan, Saksan rautateiden myöhästelyn ja muiden (teko)syiden takia aikaa Kölnissä oleiluun jäi lopulta aika vähän, mutta eipä siellä mitään olisi juuri jaksanutkaan tehdä, kun oli kovin kuuma. Kiivettiin sentään Kölner Domin torniin, reilut viisisataa porrasta sellaisessa mukavassa kivisessä kierreportaikossa. Kivisen tornin sisällä oli onneksi mukavan viileää. Nämäkin portaat olivat muuten paljon pariisilaisrappuja halvemmat, opiskelijahinta oli vain euron. Sehän on vain 0,2 senttiä per porras! Tai 0,1, jos laskee myös paluumatkan!

Paluumatkalla saksalaiset rautatiet tarjosivat lisää yllätyksiä. Ensin lippuautomaatti nieleskeli ilta-appeeksi Pian 20 euron setelin, ja kuin kiusatakseen pyysi ottamaan setelin takaisin. Niinkuin miten? Voimalla ja väkivallalla? Lekalla ja rälläkällä? Ratkaisu oli lopulta perin saksalainen – tietenkin täyttämällä kaavake.

Mun juna puolestaan oli ensin 20 minuuttia myöhässä, jonka jälkeen juna ei tahtonut mennä Belgian rataverkkoon, joten piti vaihtaa vastaantulevan junan kanssa matkustajia. Perillä ei sentään oltu kuin joku 45 minuuttia myöhässä.

Tässä tämän viikonlopun tarinat. Tänään lähdin viikonlopusta ja kohtuullisen hyvältä näyttäneestä ilmasta rohkaistuneena ilman takkia töihin (ei ole vielä kovin montaa kertaa tapahtunut tänä kesänä). Virhe. Kylmä ei varsinaisesti ollut, mutta eiköhän paluumatkalla alkanut juuri sopivasti sataa. Onneksi belgialaiseen ilmastoon voi luottaa ja pienen odottelun jälkeen löytyi melko vähäsateinen kolo, jonka aikana pääsin hilppaisemaan kotiin.

Saksassa ois kuulemma vielä lämmin. Pyh, pöh ja pah.

Nizzaaa

Kuten lupasin, tänään tarjolla kuvia Nizza-kierrokselta.

Aloituskuvana pääkadun ainoa kohta, joka ei ollut remontissa. Muuten piti seikkailla kapeilla käytävillä monttujen ja aitojen välissä.

Ranta. Vaikka se ajatuksena tuntuukin kivalta, Nizzassa rannan jyväkoko on hieman turhan suuri, maa-aines on enemmänkin soraa tai kiviä kuin hiekkaa.

Paikallinen Puksu.

Ei jukkapalmu, vaan kukkapalmu!

Ootteko koskaan nähnyt
a) sikaa vetämässä vaunuja
b) sikaa vetämässä vaunuja hevosen kanssa
c) sikaa vetämässä vaunuja kieli ulkona?

Nyt ootte. Lällislää.

Elämässä pitää olla jatkuvuutta. Siispä jatkoin Pariisissa aloittamaani taidekuvasarjaa vähän merellisemmällä teemalla.

Löysin toisenkin kaukoputken. Riittäisiköhän tämmöinen trilogia, vai vieläkö näitä pitää metsästää lisää?

Kuten Nizzasta kirjoittelin, löysin kielitaitoisena hissin kukkulalle, jolla linnan rauniot sijaitsivat. (Automaatti)hissin sisälle sen sijaan oli ihan kirjoiteltu jo kielillä käyttöohjeita. Jotenkin tulee mieleen, että jos kirjoittaa vuosiksi seinälle ikuistettavaa kylttiä, voisi yrittää tarkistuttaa jollakulla. Jos siis oma osaaminen ei ole kovin vankkaa. Joku ystävällinen on kyllä yrittänyt vähän auttaa jälkikäteen, thank's vaan.

Näitä tällaisia suorituksia on varsinkin Ranskassa tullut vastaan aika usein. Vaikka toisaalta, kyllä täälläkin paikallinen pankkiautomaatti ilmoittaa "amount requested in preparation", kun rahojaan odottelee. Ei kai se nyt välttämättä väärin ole, mutta jotenkin vähän hassulta kuulostaa. Ihan toista se on meillä Suomessa, eikös VR taannoin uuden junanlähtökuulutuksen tullessa pyytänyt englanniksi tyyliin "muut henkilöt kuin henkilöt, jotka eivät aio matkustaa, olkaa hyvä ja poistukaa junasta". Jepjep.

En koskenut bottoneihin ja pääsin onnellisesti perille. Tältä näytti hissin yläasema.

Lisää maisemaa. Ihan vasemmassa laidassa lentokenttä. Se on rakennettu kaatamalla maata mereen, joten ei ihan paras lentokenttä lentopelosta kärsiville. Kiitorata nimittäin alkaa merestä ja päättyy mereen.

Nizza on vähän Ranskan ja Italian välimaastoa, Ranksaan se on kuulunut vasta 150 vuotta. Kaupungissa on sekä ranskalainen että italialainen alue. Rajaa voi etsiä vaikka seuraavasta kuvasta.

Satama.

Vielä yksi maisemakuva. Kuten kuvista näkyy, päivä oli hieman utuinen.

Viimeisenä vähän linnoituksen raunioita. Siellä ei saanut kävellä, mutta tyhmä tintti ei osannut lukea.

Rautahämähäkki ja Moskovan ratikka

Digikuvalaboratorio on vihdoin päässyt projektissa eteenpäin ja saanut hieman kuvia tämän tekstierämaan joukkoon. Nyt tulee sitten kuvaviidakko tässä parin päivän sisällä. Mikä tasapaino? Onko se jotain syötävää?

Aluksi vähän kuvia Gentin visiitiltä.

Heti alkuun rautatieasemalla hämmästytti – tuliko hypättyä väärään junaan, vai oliko piiiitkänmatkanratikka juuri lähdössä? (noita kuvia voi sit klikata, jos ei pienestä näy)

Seuraava hämmästyksen aihe: kuka kaakattaa? Syylliset löytyivät, melkein keskeltä kaupunkia.

Paikallinen sunnuntai-iltapäivän ruuhka.

Linnoja ja vastaavia kivipytinkejä tuntui riittävän, tässä suurin niistä.

Linnahämähäkki onkin vähän järeämpää kalustoa. Mitähän rautatabletteja se oikein popsii? Dopingia? Varokaa tirpat!

Paikalliset jokiristeilylaivat olivat vähän pienempiä. Edessä kuljettaja mikrofonin kanssa. Mukana tietenkin myös sateenvarjot kaikille matkustajille kehnon kelin varalta (vaikka eihän täällä Belgiassa sellaisia ole...)

Jos laivat olivat pieniä, niitä oli sitäkin enemmän!

Linnojen lisäksi myös kirkkoja riitti. Ja kokoa kirkoissa.

Joku aukio. (Huomatkaa tarkka perehtyminen matkakohteeseen!)

Hollanti ei ole ainoa kanavamaa, myös Belgiassa niitä riittää. Ainakin Gentissä päin.

Liian kovaa ei kannata jokilaivalla paahtaa, voi tulla ikäviä yllätyksiä!

Huomenna kuvia Etelä-Ranskasta!

Täällä taas!

Heipä. Blogi on viettänyt viikon kesäsiestaa, kun Jaakko peruutti pavunvartta pitkin takaisin koti-Suomeen muutamaksi päiväksi. Ohjelmaan kuului torstain, perjantain ja maanantain verran töitä, sekä viikonloppua ensin Helsingissä ja sitten Lahdessa. Valitsin ilmeisesti väärän viikon, sillä vettä tuli kuin Brysselissä, joskin vähän tasaisemmin. Paluulennon Iltalehti näytti seuraavan viikon vastaaville päiville aurinkoa ja aurinkoa, sekä lisäksi vielä lämmintä. Nytkin torstain ja maanantai-iltapäivän kelit sentään olivat aika mukavia.

Vaikka mitään valtaisaa koti-ikävää ei ollutkaan muodostunutkaan (enkä suin päin rynnännyt salmiakki- ja ruisleipälaarien ääreen), oli Suomessa käynti silti mukavaa. Jotkut asiat vaan sujuvat siellä niin paljon helpommin, tai ehkä lähinnä tutummin. Siitä kai se helppouskin tulee. Olin odottanut, että ulkomaanmatka Suomeen tuntuisi oudommalta, mutta ei se nyt oikeastaan niin kummallista ollutkaan. Vaikka parin yön hotelliasustelu tietysti oli vähän hassua, mutta kun ei asuntokaan siellä vapaana kuutta kuukautta loju.

Yllättävintä taisi olla kieli. Tapahtuipa keskiviikkona hotellille kävellessä seuraavaa:
... kas joku puhuu suomea ...
(kuluu 0,8 sekuntia)
... duh, yllätys ...
(kävelen 10 metriä)
... kas joku puhuu suomea ...
(kuluu 0,7 sekuntia)
... onpa toooodella yllättävää ...
Omstart.

Ajatuskuvion ensimmäinen osa ("kas joku puhuu suomea") on tuttu Brysselistä, sillä aika usein vastaan tulee joku, joka pärpättää vaikkapa kännykkään ensimmäistä kotimaista. Kun sama ajatuksenjuoksu jatkui vielä torstai-iltanakin aloin huolestua – sitten vähitellen helpotti. Onneksi sentään Brysselissäkään (varsinkaan suomalaisella työpaikalla) ei ikinä uskalla sanoa mitään suomeksi luottaen siihen, että muut eivät ymmärrä. Olisi voinut tulla hassuja tilanteita Suomessa...

Matkalta tarttui mukaan myös uusi (laina)tietokone, vanha kun rupesi neljän vuoden palveluksen jälkeen olemaan (fyysisesti) atomeina. Kuukauteen en ole enää uskaltanut taittaa näyttöä kiinni, kun en tiedä kestääkö se vielä kolme kertaa vai enemmän. Lisäksi masiina sammuili täysin itsestään, eikä oikein ollut aina halukas käynnistymään uudelleen. Vauhtikaan ei päätä huimannut, olisi ehkä ollut syytä uudelleenasentaa jossain vaiheessa. Nyt sujuu kirjoittelukin ketterämmin!

Uuden koneen innoittamana yritän saada niitä lupaamiani kuvia Gentistä ja Nizzasta latailtua oikeasti joku päivä. Suomeen en kyllä jostain syystä ottanut kameraa mukaan...

Kotona kääntymässä

Täällä jälleen, kotisohvalla. Loppumatka sujui yllättävän hyvin, ja nyt alkaa olokin olla jo terve.

Eilen menin rautatieasemalle ostaakseni lipun Monacoon, mutta koska juna oli justiinsa mennyt ja seuraavan lähtöön oli melkein tunti, päätinkin lähteä toiseen suuntaan, Antibesiin. Ihan alkuperäinen suunnitelma oli käydä Monacossa lauantaina sekä Antibesissa ja Cannesissa sunnuntaina. Tällä kertaa Cannes jäi kuitenkin näkemättä, koska Antibesia olivat monet kehuneet kivemmaksi. Se oli myös lähempänä.

Antibes vaikutti hauskalta paikalta. Rannikko ja sitä pitkin kulkeva muuri, linnoitus tai mikälieolikaan oli hieno, samoin maisemat sitä pitkin kulkeneelta tieltä katseltuna. Hirveän syvällistä tuttavuutta en kuitenkaan jäänyt tekemään, koska halusin käydä myös Monacossa, joka ei sekään hassumpi ollut... En ollutkaan aiemmin tajunnut, kuinka mäkistä seutua tuo onkaan. Rinnerakentamisen taidonnäytteet ovat aikamoisia.

Ihan hyvin siis lopulta kävi, vaikka kaikki kolme paikkakuntaa vain lyhyen kaavan mukaan näinkin. Jäi siis vielä seuraavaksikin kerraksi jotain, jos sellainen joskus tulee. Tuli myös poikkeuksellisen halvaksi matkailu, koska kipeänä ei juuri ollut nälkä. Lähinnä elelin banaaneilla ja Pringleseillä, koska banaani nyt vaan on helppo eväs, ja Pringlesejä sattui tekemään mieli kaupassa käydessä. Siihen sitten joku patonki tai salaatti päivässä päälle. Ei maksa paljoa.

Lentokentällä onnistuin tahtomaan oikeaan suuntaan, lentoni nimittäin oli vain 15 minuuttia myöhässä, useimmat muut tunteja. En tiedä oliko jossain päin huonoa säätä, ainakin meidän lentotie oli jäänyt lanaamatta, sen verran oli kuoppaa. Roomaan matkaaville kerrottiin jo kahdeksan aikaan, että lento lähtee sitten 03.35. Oikea aika olisi ollut vähän ennen kymmentä. Britannian suuntaan menevät lennot olikin sitten lähinnä peruttu, Brysselin kentällä useita tunteja myöhässä. Oli myös suhteellisen perusteellinen turvatarkastus.

Vaikeampaa olikin sitten lentokentältä kotiin pääsy. Puolen yön aikaan taksi on käytännössä ainoa järkevä väline, mutta muutama muukin oli samaa mieltä. Lentokenttä sijaitsee Brysselin naapurikunnassa Zaventemissa. Se on vähän kuin Vantaa, tunnettu lähinnä lentokentästään (joka sekin on nimetty naapurikaupungin mukaan), ja lisäksi paikallisilla takseilla on monopoli lentokenttätolpalle. Sunnuntai-iltana puolen yön aikaan niitä ei yllättäen ole riittävästi, kun muutama koneellinen ihmisiä tahtoo kotiin. Itse selvisin 20 minuutissa, joillain hieman myöhemmin tulleilla kesti varmanakin paljon pitempään.

Kuviakin yritän taas joskus laittaa (olen vähän hidas niiden kanssa, kuten joku saattaa huomata). Menee varmaan ensi viikkoon, sillä keskiviikkoiltana lähden eksoottiseen matkakohteeseen nimeltä Suomi, jossa olisi töitä ja viikonloppua maanantaihin asti. On muuten mun ensimmäinen ulkomaanmatka Suomeen. Jännää!