Haag tuli nähtyä, ja nyt istun junassa nenä kohti Brysseliä. Haag oli kummallinen kaupunki. Ensin se näytti hyvin hallintomaiselta – ministeriötä toisen vieressä. Hetken kävelyn jälkeen se vaikuttikin hyvin eloisalta, ja vielä johonkin suuntaan ihan erilainen. Lisäksi hotellin lähellä (joka ei ollut keskustan lähellä) oli jonkinnäköinen historiallinen keskusta. Taksikuski oli harvinaisen hyvin kartalla oleva tapaus keskieurooppalaiseksi taksikuskiksi ja kertoi ohi ajaessaan, että täällä kannattaa käydä. Ihan sujuvasti englanniksi. Sama taksikuski myös vei aamulla takaisin toimistolle, lieköhän sillä ollut joku monopolin kaltainen?
Menomatkalla junassa oli jännä kanssamatkaaja. Aluksi yritin pyrkiä omalle paikalleni, mutta joku englantia kovin vähän puhuva ranskalainen oli sen vallannut. Kun asian selvittäminen ei tahtonut onnistua, tämä ystävällinen kanssamatkaaja alkoi tulkkaamaan ja selvisi, että joku muu oli tämän paikallani istuvan naisen paikalla. Tämä oli kuitenkin hyvin närkästynyt, kun arvelin, ettei minun tehtäväni ole ruveta etsimään toiselta puolelta junaa hänen paikkaansa ja setvimään, miksi joku siinä istuu. Päädyimme ratkaisuun, jossa tulkiksi ryhtynyt raivasi omaisuuttaan niin, että pääsin hänen viereensä, ilmeisesti ei-kenenkään paikalle istumaan.
Tässä turinoinnin yhteydessä sitten tulkki tiedusteli, mistä päin olen. Tunnustin. "Ooh-la-laa, opis-ke-len suomea, olen ul-ko-maa-lai-nen mat-kai-lija". Selvä. Mösjöö oli syntynyt Algeriassa, mutta ilmeisesti asunut muutamassa kymmenessä maassa. Hän kirjoitti työkseen ja opiskeli kieliä harrastuksekseen. Kuulemma tähän mennessä kieliä on hallussa noin 15, suomi vasta ihan alkuvaiheessa. Mutta vaikutti olevan sangen hyvässä sellaisessa. Joka vuosi menee kuulemma muutama uusi kieli, ja yhden kielen kanssa kuluu noin vuosi. Suomen oppikirjan osalta menossa on vasta luku 3. Aina kielen opittuaan hän pyrkii matkustamaan johonkin natiivimaahan, jossa tekee töitä, haastattelee ihmisiä ja muuten vaan tutustuu elämään.
Matkan aikana (oli menossa Ranskasta Amsterdamiin tapaamaan perhettä) kokeilimme suomea, englantia, ruotsia, saksaa, vähän venäjää ja lisäksi hän käytti hollantia ja ranskaa. Sekä kertoi unkarista, turkista, kiinasta ja muutamasta arabikielestä. Kaikissa muissa, paitsi suomessa hävisin, englannissa saavutimme kenties melkein tasapelin. Alkoi myös hävettää oma laiskuus ranskan kielen kanssa. Kun heikoista oppimistuloksista mainitsin, vastassa oli aidosti hämmentynyt ilme ja kovin yksiselitteinen kysymys "why?"
Muuten junamatka kului suomen kielen ja kulttuurin selventämisen merkeissä, joskin pohjatiedot olivat paremmat kuin monella suomalaisella. Innoissaan oli, ooh-la-laa. Luonnosta, ihmisistä, hiljaa olemisesta, tyhjästä tilasta, valoisasta, pimeästä, saunasta, revontulista ja mistä kaikesta sitä nyt voikaan innostua. Ensi vuonna ilmeisesti olisi vierailu Suomeen vuorossa. Hämmentävä tyyppi. Ja oli myös hämmentynyt, kun tapaa näin suomalaisen, ooh-la-laa. Sanoinko muuten jo, että käytti varsin paljon ilmaisua ooh-la-laa ja muita sen vastineita?
perjantai 31. elokuuta 2007
tiistai 28. elokuuta 2007
Turistitesti
Täällä taas. Perhevierailu oli ja meni, joten työnkuvaan on jälleen kuulunut – töitä. Viikonloppuna tuli kierreltyä Brysseliä tutuissa paikoissa (kyllä, myös Manneken Pisin luona käytiin), mutta myös muutamassa uudessa paikassa. Muun muassa Atomiumin luona. Sisällä asti ei sentään käyty, jo ihan riittävän pitkän jonon takia.
Turistioppaan osa on muuten yllättävän vaikea, etenkin kun on täällä töissä eikä turistina. Harvapa sitä kyllä kotikaupunkinsa turistikohteita tuntee. Käsi ylös helsinkiläiset, kuinka moni on käynyt läpi vaikka kaikki seuraavat kohteet: Sibelius-monumentti, Seurasaari, Temppeliaukion kirkko, Korkeasaari, Ateneum ja Uspenskin katedraali. Kaltaiseni muka-helsinkiläiset lasketaan myös. Ja sama testi lahtelaisille: hyppyrimäet (huippu tietysti), vesiurut, Yli-Marolan kotieläinpiha, radiomuseo ja hiihtomuseo.
Tämän päivän työtehtäviin on kuulunut huomattava määrä erinäistä säätöä, kuten matkanjärjestelyä Molineen, jonne olisi tarkoitus mennä muutamaksi päiväksi syyskuussa. Kyseinen paikka sijaitsee jonkin verran Chicagosta korpeen, ja kun ei ihan hillittömän ajoissa lentojen kanssa oltu liikkeellä, tehtävä meinasi muodostua haasteelliseksi. Onneksi ei kuitenkaan voittamattomaksi.
Matkan tapahtumien sijoittelu kalenteriin meinasi myös aiheuttaa hieman aikahämmennystä, aikaeron ajattelu sotkee kuitenkin sen verran. Vaikkei sitä ole kuin seitsemän tuntia. Kerrankin työpäivä sijoittuu omalle unirytmilleni sopivaan aikaan, kokous aloitetaan eurooppalaisen kellon mukaan kello 15. Parempi ainakin kuin viime perjantai, jolloin kenguruvaltion kansalaisten kanssa kokoustaessa piti töihin mennä ennen seitsemää.
Vanha tuttu rekisteröintiprosessi kummittelee myös taasen. Sain tänään kaupungin ulkomaalaistoimistosta vastauksen (tietenkin ranskaksi, kun englanniksi sinne kirjoitin). Uskollinen ystäväni Babelfish sekä pieni kielikonsultaatio auttoivat selvittämään, että vastaus oli "Prosessi olisi hyvä suorittaa loppuun, koska silloin saat virallisen dokumentin. Jos kuitenkin päätät olla tekemättä tätä vaihetta, ilmoitathan meille." Kukaan ei vaan kertonut mihin sitä dokumenttia tarvitsisin? Matkamuistoksi? Olisi tehnyt mieli vastata suomeksi, mutta ilmoitin kuitenkin kohteliaasti englanniksi, että olen tapaamisaikaan Atlantin takana ja hetikohta sen jälkeen lähdössä pois. Jännityksellä (öö...) odotan seuraavaa vaihetta.
Kaukomatkailua ennen kuitenkin hieman lähialuematkailua, torstaiksi ja perjantaiksi junailen naapurimaan puolelle Haagiin.
P.S. Mulla on molemmat kädet pystyssä, olen käynyt sekä Helsingin että Lahden kaikissa testikohteissa. Ehkä olen outo. Ehkä ollut liikaa luokkaretkillä. Ehkä tein listan itse. Ehkä en vaan ole tutustunut nykyiseen kotikaupunkiin riittävästi. Ehkä.
P.P.S. On muuten jonkin verran vaikeaa kirjoittaa molemmat kädet pystyssä!
Turistioppaan osa on muuten yllättävän vaikea, etenkin kun on täällä töissä eikä turistina. Harvapa sitä kyllä kotikaupunkinsa turistikohteita tuntee. Käsi ylös helsinkiläiset, kuinka moni on käynyt läpi vaikka kaikki seuraavat kohteet: Sibelius-monumentti, Seurasaari, Temppeliaukion kirkko, Korkeasaari, Ateneum ja Uspenskin katedraali. Kaltaiseni muka-helsinkiläiset lasketaan myös. Ja sama testi lahtelaisille: hyppyrimäet (huippu tietysti), vesiurut, Yli-Marolan kotieläinpiha, radiomuseo ja hiihtomuseo.
Tämän päivän työtehtäviin on kuulunut huomattava määrä erinäistä säätöä, kuten matkanjärjestelyä Molineen, jonne olisi tarkoitus mennä muutamaksi päiväksi syyskuussa. Kyseinen paikka sijaitsee jonkin verran Chicagosta korpeen, ja kun ei ihan hillittömän ajoissa lentojen kanssa oltu liikkeellä, tehtävä meinasi muodostua haasteelliseksi. Onneksi ei kuitenkaan voittamattomaksi.
Matkan tapahtumien sijoittelu kalenteriin meinasi myös aiheuttaa hieman aikahämmennystä, aikaeron ajattelu sotkee kuitenkin sen verran. Vaikkei sitä ole kuin seitsemän tuntia. Kerrankin työpäivä sijoittuu omalle unirytmilleni sopivaan aikaan, kokous aloitetaan eurooppalaisen kellon mukaan kello 15. Parempi ainakin kuin viime perjantai, jolloin kenguruvaltion kansalaisten kanssa kokoustaessa piti töihin mennä ennen seitsemää.
Vanha tuttu rekisteröintiprosessi kummittelee myös taasen. Sain tänään kaupungin ulkomaalaistoimistosta vastauksen (tietenkin ranskaksi, kun englanniksi sinne kirjoitin). Uskollinen ystäväni Babelfish sekä pieni kielikonsultaatio auttoivat selvittämään, että vastaus oli "Prosessi olisi hyvä suorittaa loppuun, koska silloin saat virallisen dokumentin. Jos kuitenkin päätät olla tekemättä tätä vaihetta, ilmoitathan meille." Kukaan ei vaan kertonut mihin sitä dokumenttia tarvitsisin? Matkamuistoksi? Olisi tehnyt mieli vastata suomeksi, mutta ilmoitin kuitenkin kohteliaasti englanniksi, että olen tapaamisaikaan Atlantin takana ja hetikohta sen jälkeen lähdössä pois. Jännityksellä (öö...) odotan seuraavaa vaihetta.
Kaukomatkailua ennen kuitenkin hieman lähialuematkailua, torstaiksi ja perjantaiksi junailen naapurimaan puolelle Haagiin.
P.S. Mulla on molemmat kädet pystyssä, olen käynyt sekä Helsingin että Lahden kaikissa testikohteissa. Ehkä olen outo. Ehkä ollut liikaa luokkaretkillä. Ehkä tein listan itse. Ehkä en vaan ole tutustunut nykyiseen kotikaupunkiin riittävästi. Ehkä.
P.P.S. On muuten jonkin verran vaikeaa kirjoittaa molemmat kädet pystyssä!
torstai 23. elokuuta 2007
Lorem ipsum
Rakas blogikirja. Pahoittelen, että olen lyönyt sinua laimi viime päivinä. Mutta minulla on ollut parempaa seuraa.
Eipä sillä, eipä tänne mitään uutta kuulu. Töissä riittää askaretta, ulkona sataa ja on kylmä ja mitään kovin erikoistakaan ei ole tullut tehtyä. Mitä nyt sunnuntaina piipahdus Bruggeen. Se oli hieno, hyvin säilynyt ja vanha kaupunki. Ja siellä oli kovin monta turistia. Esimerkiksi me.
Tänään on turistioppaan vapaapäivä, huomenna alkaakin sitten viikonlopun mittainen vanhempainloma. Ettei nyt tule väärinkäsityksiä, niin olen tässä yhtälössä se lapsi, en vanhempi. Josko kävisi vaikka vaihteeksi Manneken Pisin luona. Siis ehkä yhdeksännen kerran. Jostain syystä aina kun on jonnekin siellä päin ollut matka, mukana on ollut joku uusi tulija, joka on halunnut sen kautta pyörähtää. Eipä siinä, joka kerta se on yhtä unohtumaton kokemus. Eli ei nyt kovinkaan unohtumaton.
Ei mulla siis oikein mitään asiaa ollut. Kirjoitin vaan. Ehkäpä sitten ensi viikolla tarinoin enemmän. Dolor sit amet, consectetur adipisicing elit.
Eipä sillä, eipä tänne mitään uutta kuulu. Töissä riittää askaretta, ulkona sataa ja on kylmä ja mitään kovin erikoistakaan ei ole tullut tehtyä. Mitä nyt sunnuntaina piipahdus Bruggeen. Se oli hieno, hyvin säilynyt ja vanha kaupunki. Ja siellä oli kovin monta turistia. Esimerkiksi me.
Tänään on turistioppaan vapaapäivä, huomenna alkaakin sitten viikonlopun mittainen vanhempainloma. Ettei nyt tule väärinkäsityksiä, niin olen tässä yhtälössä se lapsi, en vanhempi. Josko kävisi vaikka vaihteeksi Manneken Pisin luona. Siis ehkä yhdeksännen kerran. Jostain syystä aina kun on jonnekin siellä päin ollut matka, mukana on ollut joku uusi tulija, joka on halunnut sen kautta pyörähtää. Eipä siinä, joka kerta se on yhtä unohtumaton kokemus. Eli ei nyt kovinkaan unohtumaton.
Ei mulla siis oikein mitään asiaa ollut. Kirjoitin vaan. Ehkäpä sitten ensi viikolla tarinoin enemmän. Dolor sit amet, consectetur adipisicing elit.
lauantai 18. elokuuta 2007
Ich, bitte, öö.
Nyt voinee jo kirjoittaa lisää blogia, kello kun siirtyi täälläkin aikavyöhykkeellä yli puolen yön. Ei muuten mitään, mutta olisihan kaksi viestiä päivässä jo aikamoista yli-innokkuutta. Onneksi nyt on jo ihan eri päivä!
Kotiin pääsin näppärästi, lento oli jopa etuajassa. Ja pörisi, kuten ennakoinkin. Koneessa oli kyllä tänäänkin tilaa, kanssamatkustajia taisi olla 17. Hannoverin lentokenttä oli puolestaan huomattavan mukava. Kävelymatka reitillä check-in – turvatarkastus – kahvila – lähtöportti oli luokkaa 40 metriä, ja siitäkin jo osa oli edestakaista liikettä. Toki kentällä oli pari muutakin terminaalia, mutta tämä oli ainakin sopivan pieni. Ei haittaa.
Edellisessä viestissä jäivät saksan kielen ihmemaan kielikokemukset kertomatta, joten tässä nyt sitten niitä. Päätin nimittäin menomatkalla, että en ole opiskellut saksaa n+1 vuotta turhaan, vaan nyt käytetään sitä. No ehkä en ole turhaan opiskellut, mutta käyttö on kyllä jäänyt turhan vähälle. Oli nimittäin på tyska puhuminen välillä enemmänkin på tuska. Joskin olin melkein positiivisesti yllättynyt: selvisin takseista, hotellin respasta, toimiston respasta ja vähän ruokailustakin melko onnistuneesti saksaksi. Yhden taksikuskin kanssa heitin jo melkein huultakin, tuo kun oli kuittia kirjoittaessa hukassa mitä päivää ja mitä kuuta eletään. Onneksi vasta kuittia kirjoittaessa, muuten olisi voinut matka pelottaa. Vain pari keskustelukumppania vaihtoi englanniksi, mitä tällaisessa ympäristössä voi tällä kielitaidolla pitää melkein jo saavutuksena. Työasioissa en kylläkään edes yrittänyt saksaa, ei olisi tullut yhtään mitään. Mutta kyllä siitä opiskelusta sentään jotain hyötyä on ollut. Toivon. Oletan. Harhaluulen.
Tällä kertaa hämmentävän lyhyen viestin lopuksi voin vielä jatkaa iänikuista sääkeskustelua. Katselin hotellissa nimittäin BBC:tä, jossa säämies kertoi ensin Etelä-Euroopan helteistä ja totesi, että idässäkin on lämmintä, jopa Helsingissäkin yli 25 astetta. "Mutta sitten, katsokaa vaikka Brysseliä, 15 astetta. Tulee mieleen, että miksi kesä ei tullut ollenkaan?" Niinpä. Veit proosan suustani.
Kotiin pääsin näppärästi, lento oli jopa etuajassa. Ja pörisi, kuten ennakoinkin. Koneessa oli kyllä tänäänkin tilaa, kanssamatkustajia taisi olla 17. Hannoverin lentokenttä oli puolestaan huomattavan mukava. Kävelymatka reitillä check-in – turvatarkastus – kahvila – lähtöportti oli luokkaa 40 metriä, ja siitäkin jo osa oli edestakaista liikettä. Toki kentällä oli pari muutakin terminaalia, mutta tämä oli ainakin sopivan pieni. Ei haittaa.
Edellisessä viestissä jäivät saksan kielen ihmemaan kielikokemukset kertomatta, joten tässä nyt sitten niitä. Päätin nimittäin menomatkalla, että en ole opiskellut saksaa n+1 vuotta turhaan, vaan nyt käytetään sitä. No ehkä en ole turhaan opiskellut, mutta käyttö on kyllä jäänyt turhan vähälle. Oli nimittäin på tyska puhuminen välillä enemmänkin på tuska. Joskin olin melkein positiivisesti yllättynyt: selvisin takseista, hotellin respasta, toimiston respasta ja vähän ruokailustakin melko onnistuneesti saksaksi. Yhden taksikuskin kanssa heitin jo melkein huultakin, tuo kun oli kuittia kirjoittaessa hukassa mitä päivää ja mitä kuuta eletään. Onneksi vasta kuittia kirjoittaessa, muuten olisi voinut matka pelottaa. Vain pari keskustelukumppania vaihtoi englanniksi, mitä tällaisessa ympäristössä voi tällä kielitaidolla pitää melkein jo saavutuksena. Työasioissa en kylläkään edes yrittänyt saksaa, ei olisi tullut yhtään mitään. Mutta kyllä siitä opiskelusta sentään jotain hyötyä on ollut. Toivon. Oletan. Harhaluulen.
Tällä kertaa hämmentävän lyhyen viestin lopuksi voin vielä jatkaa iänikuista sääkeskustelua. Katselin hotellissa nimittäin BBC:tä, jossa säämies kertoi ensin Etelä-Euroopan helteistä ja totesi, että idässäkin on lämmintä, jopa Helsingissäkin yli 25 astetta. "Mutta sitten, katsokaa vaikka Brysseliä, 15 astetta. Tulee mieleen, että miksi kesä ei tullut ollenkaan?" Niinpä. Veit proosan suustani.
perjantai 17. elokuuta 2007
Kaksi oikein!
Hallo! Hier Hannover. Työmatkailu avartaa, tämä on tällä matkalla jo toinen saksalainen kaupunki. Päätin nimittäin koukata Hampurin kautta. Tai oikeastaan Lufthansa päätti. Lentoa Hannoveriin ei lennetty, liekö syy siinä, että matkustajia oli vain kahdeksan. Meidät siis työnnettiin Hampurin koneeseen ja sieltä taksiin. Mutta onhan siitä sentään kaksi ensimmäistä kirjainta oikein. Positiivista matkustajien vähyydessä oli se, että lennon peruutuksesta huolimatta lippuluukulla oli harvinaisen tyhjää. Eikä matkassa lopulta mennyt kuin 1,5 tuntia ylimääräistä. Mutta ei se ihan ilmaista ole tuokaan (lentoyhtiölle), taksin mittari näytti perillä 250 euroa. Ja takseja oli kaksi.
No eipä siinä. Olin jo henkisesti valmistautunut vajaan 1,5 tunnin potkuripöristelyyn pikkuisella ATR:llä. Nyt vaihdettiin pikkuisen isompaan ja pikkuisen vähemmän pörisevään pikkuiseen, ja matkakin kesti pikkuisen vähemmän. Positiivisena yllätyksenä tuli Brussels Airlinesin tarjoiluttomuuteen tottuneena (hyvä) pikkuinen aamiainen ihan pikkuisella reilun tunnin lennolla. (Toistanko itseäni?) (Toistanko itseäni?)
Työn ulkopuolinen osuus meni taas tuttua kuviota. Pikapyrähdys keskustassa ja sitten syömään. Päädyin hotellin ravintolaan, kun ei tullut reitin varrella mitään kivan näköistä ravintolaa vastaan. Ehkä olin väärässä paikassa. Toisaalta hotellin ravintolasta on lyhyt nukkumamatka. Hannover yllätti positiivisesti (tosin odotukset eivät olleet järin korkeat), kaupunki vaikutti melkoisen eloisalta. Mitä siinä pyrähtäessä nyt ehti näkemään.
Nämä mun runsaahkot työmatkat ovat herättäneet hieman "kyl mäkin voisin" -henkisiä kommentteja harjoittelevissa lajitovereissani, muut kun eivät juurikaan ole (työ)matkustelleet. Toisaalta useimmat lisäävät siihen perään, että ei se nyt taida niin erikoista olla. No eipä juurikaan. Vaikka on tämä ainakin vielä tässä vaiheessa ihan kivaa, ja vähintään vaihtelua. Mutta muuten. Hmm. Ensin köpötellään lentokentäll(e/ä), sitten istuskellaan lentokentällä. Sitten köpötellään lentokoneeseen ja istuskellaan siellä. Köpötetään pois, istuskellaan taksissa. Istuskellaan kokouksessa. Köpötellään hotelliin. Sitten alkaakin luova vapaa-ajan osuus. Ensin yleensä pitää keksiä miten täältä jostain pääsee keskustaan, sitten ehtii ehkä pari tuntia siellä pyörähtää. Sitten voikin syödä jotain ja käydä nukkumaan. Jonka jälkeen aletaankin peruuttaa samaa kuviota kohdasta "köpötellään hotelliin". Ai niin, se aloitetaan tietenkin aikaisin, koska pitäisi olla ihan ajoissa töissäkin.
Kaupunkikierrosten osalta nämä ovat ainakin mulla jääneet aikalailla arvaamiseksi, olen lähinnä katsonut etukäteen sen, miten pääsee keskustaan. Ja ehkä tarkistanut, onko jotain ihan must-see-nähtävyyksiä. Yleensä ei, jos ei niitä etukäteen tiedä. Syömisessä on se hauskempi puoli, että meillä (mulla on siis sopimus belgialaisen firman kanssa, ei suomalaisen) ei maksella päivärahoja, mutta korvataan kaksi ateriaa päivässä. Tai tulee siihen vielä pieni yöraha päälle jokaisesta ulkomailla nukutusta yöstä. Ja aamiainen.
Koska systeemihän suorastaan kannustaa tuhlaamaan, pitää tietenkin käyttää mahdollisimman paljon rahaa. Tai sit ei. Mä oon ollut vähän liiankin edullinen matkailija. Esimerkiksi Nizzassa olin lähinnä kipeä, Suomessa söin lähinnä ei-ravintoloissa ja lentokentilläkään (jonne usein toimistolta pitää lähteä) ei välttämättä saa mitään hirveästi leipää fiksumpaa. Tuo korvauskäytäntö ei toisaalta ole ihan maailman selkein, määritelmä on vain "kohtuuhintainen ateria juomineen". Pitäisi ehkä hakea rajoja, jos yrittäisi vaikka 80 euron ateriaa, kävisikö? Tähän asti en ole tainnut juuri yli 20 euron päästä. Tylsää. Ehkä tässä vielä...
Tälleen yksin matkaillessa on yleensä aikaa mietiskellä kaikenlaista. Vaikkapa taksissa, lentokentällä, lentokoneessa, syödessä, kävellessä, hotellissa. Kun ei koko aikaa jaksa olla mitään lukemassakaan. Rupesin tässä tarkkailemaan mitä oikein mietin. Huomasin, että vaihtelua on aika paljon. Lentokentällä tuijottelen usein ympäriinsä ja teen "mielenkiintoisia" havaintoja, tyyliin "täältähän lähtee kaksi konetta Osloon melkein peräkkäin, mutta SAS lähtee 10 minuuttia ennen Lufthansaa, hmm". Tai teen kaiken kattavaa tilanneanalyysia lentojen myöhästymisistä. Tai yritän ottaa jotain tolkkua logiikasta, jolla gateja jaetaan. Siis sen perussäännön lisäksi, että mä saan sen kauimmaisen. Too-deel-laa mielenkiintoista.
Syödessä ajatukset heilahtelee enemmän. Toki tutkailen ravintolan sisustuksellisia ratkaisuja, astiaston yksityiskohtia ja kaikkea muuta, mitä en yleensä ihan samalla detaljitasolla havainnoi. Sitten tulee ajatuksia: "täällä mä nyt yksin pupellan jossain" (maanis-depressiivinen näkökulma?), "mitähän tästä voisi kirjoittaa blogiin" (halu kerätä säälipisteitä?), "onpas elämä leppoisaa ja onpa mukava pohdiskella omia ajatuksia rauhassa" (halu uskotella itselleen, että yksin jurottaminen on oikeastaan aika kivaa?) ja "mitähän sitä oikeasti haluaisi isona tehdä" (syvällinen filosofis-humanistinen ajatuskehitelmä?). Ja sitten voikin palata ihmettelemään kattovalaisimien muotoilua ja ulkona mahdollisesti näkyvää mahdollisesti jännittävää ympäristöä. Esimerkiksi tällä kertaa lentokenttäalueen pimeää tietä.
Mutta kuten jo kirjoitin, kyllä tämä (ainakin vielä) on mukavaa vaihtelua. En valita siis. Paljoa. Sen verran vaan, että toki seuran kanssa ja ilman työtehtäviä tämä TYÖmatkailu olisi miellyttävämpää... Työnantajallekin jäisi ihan selvä rooli, jonkunhan sitä pitää matka maksaa!
Matkaillessa tulee jostain syystä paljon enemmän blogiajatuksia, kuin muuten. Kuten tästäkin lukijanuuvutusyrityksestä voi huomata. Ehkä vaihtuvan maiseman vuoksi, ehkä ajatteluajan vuoksi. Tai ehkä siksi, että aina matkustaessa joku menee pieleen, ihan mr. Murphyn universaalien matkustussäännösten mukaan. Jatkan siis vaikka paluumatkalla jorinaa, lentokoneessa lienee aikaa raapustaa.
P.S. eli J.K. Älkää kertoko kellekään, että käytin 2 minuuttia "kallista" työaikaa tämän viestin julkaisemiseen, kuten ehkä kellonajasta voi päätellä. Kirjoitin tämän kyllä kiltisti eilen hotellissa. Tänään istuskelen eilisen kokouskumppanini (joka lähti lomalle) toimistossa tekemässä töitä, kun Brysseliin ei pääse ennen iltaa. Tai siis silloinkin vain, jos lentoa ei ole peruttu. Toisaalta, voisin vaihtaa kyllä paikkoja. Tämä toimisto on aika mukava. Rakennus on tuliterä, ja lisäksi kyseessä on paikallisen johtokunnan jäsen, joten toimistossakin on kokoa ihan riittävästi. Doch...
No eipä siinä. Olin jo henkisesti valmistautunut vajaan 1,5 tunnin potkuripöristelyyn pikkuisella ATR:llä. Nyt vaihdettiin pikkuisen isompaan ja pikkuisen vähemmän pörisevään pikkuiseen, ja matkakin kesti pikkuisen vähemmän. Positiivisena yllätyksenä tuli Brussels Airlinesin tarjoiluttomuuteen tottuneena (hyvä) pikkuinen aamiainen ihan pikkuisella reilun tunnin lennolla. (Toistanko itseäni?) (Toistanko itseäni?)
Työn ulkopuolinen osuus meni taas tuttua kuviota. Pikapyrähdys keskustassa ja sitten syömään. Päädyin hotellin ravintolaan, kun ei tullut reitin varrella mitään kivan näköistä ravintolaa vastaan. Ehkä olin väärässä paikassa. Toisaalta hotellin ravintolasta on lyhyt nukkumamatka. Hannover yllätti positiivisesti (tosin odotukset eivät olleet järin korkeat), kaupunki vaikutti melkoisen eloisalta. Mitä siinä pyrähtäessä nyt ehti näkemään.
Nämä mun runsaahkot työmatkat ovat herättäneet hieman "kyl mäkin voisin" -henkisiä kommentteja harjoittelevissa lajitovereissani, muut kun eivät juurikaan ole (työ)matkustelleet. Toisaalta useimmat lisäävät siihen perään, että ei se nyt taida niin erikoista olla. No eipä juurikaan. Vaikka on tämä ainakin vielä tässä vaiheessa ihan kivaa, ja vähintään vaihtelua. Mutta muuten. Hmm. Ensin köpötellään lentokentäll(e/ä), sitten istuskellaan lentokentällä. Sitten köpötellään lentokoneeseen ja istuskellaan siellä. Köpötetään pois, istuskellaan taksissa. Istuskellaan kokouksessa. Köpötellään hotelliin. Sitten alkaakin luova vapaa-ajan osuus. Ensin yleensä pitää keksiä miten täältä jostain pääsee keskustaan, sitten ehtii ehkä pari tuntia siellä pyörähtää. Sitten voikin syödä jotain ja käydä nukkumaan. Jonka jälkeen aletaankin peruuttaa samaa kuviota kohdasta "köpötellään hotelliin". Ai niin, se aloitetaan tietenkin aikaisin, koska pitäisi olla ihan ajoissa töissäkin.
Kaupunkikierrosten osalta nämä ovat ainakin mulla jääneet aikalailla arvaamiseksi, olen lähinnä katsonut etukäteen sen, miten pääsee keskustaan. Ja ehkä tarkistanut, onko jotain ihan must-see-nähtävyyksiä. Yleensä ei, jos ei niitä etukäteen tiedä. Syömisessä on se hauskempi puoli, että meillä (mulla on siis sopimus belgialaisen firman kanssa, ei suomalaisen) ei maksella päivärahoja, mutta korvataan kaksi ateriaa päivässä. Tai tulee siihen vielä pieni yöraha päälle jokaisesta ulkomailla nukutusta yöstä. Ja aamiainen.
Koska systeemihän suorastaan kannustaa tuhlaamaan, pitää tietenkin käyttää mahdollisimman paljon rahaa. Tai sit ei. Mä oon ollut vähän liiankin edullinen matkailija. Esimerkiksi Nizzassa olin lähinnä kipeä, Suomessa söin lähinnä ei-ravintoloissa ja lentokentilläkään (jonne usein toimistolta pitää lähteä) ei välttämättä saa mitään hirveästi leipää fiksumpaa. Tuo korvauskäytäntö ei toisaalta ole ihan maailman selkein, määritelmä on vain "kohtuuhintainen ateria juomineen". Pitäisi ehkä hakea rajoja, jos yrittäisi vaikka 80 euron ateriaa, kävisikö? Tähän asti en ole tainnut juuri yli 20 euron päästä. Tylsää. Ehkä tässä vielä...
Tälleen yksin matkaillessa on yleensä aikaa mietiskellä kaikenlaista. Vaikkapa taksissa, lentokentällä, lentokoneessa, syödessä, kävellessä, hotellissa. Kun ei koko aikaa jaksa olla mitään lukemassakaan. Rupesin tässä tarkkailemaan mitä oikein mietin. Huomasin, että vaihtelua on aika paljon. Lentokentällä tuijottelen usein ympäriinsä ja teen "mielenkiintoisia" havaintoja, tyyliin "täältähän lähtee kaksi konetta Osloon melkein peräkkäin, mutta SAS lähtee 10 minuuttia ennen Lufthansaa, hmm". Tai teen kaiken kattavaa tilanneanalyysia lentojen myöhästymisistä. Tai yritän ottaa jotain tolkkua logiikasta, jolla gateja jaetaan. Siis sen perussäännön lisäksi, että mä saan sen kauimmaisen. Too-deel-laa mielenkiintoista.
Syödessä ajatukset heilahtelee enemmän. Toki tutkailen ravintolan sisustuksellisia ratkaisuja, astiaston yksityiskohtia ja kaikkea muuta, mitä en yleensä ihan samalla detaljitasolla havainnoi. Sitten tulee ajatuksia: "täällä mä nyt yksin pupellan jossain" (maanis-depressiivinen näkökulma?), "mitähän tästä voisi kirjoittaa blogiin" (halu kerätä säälipisteitä?), "onpas elämä leppoisaa ja onpa mukava pohdiskella omia ajatuksia rauhassa" (halu uskotella itselleen, että yksin jurottaminen on oikeastaan aika kivaa?) ja "mitähän sitä oikeasti haluaisi isona tehdä" (syvällinen filosofis-humanistinen ajatuskehitelmä?). Ja sitten voikin palata ihmettelemään kattovalaisimien muotoilua ja ulkona mahdollisesti näkyvää mahdollisesti jännittävää ympäristöä. Esimerkiksi tällä kertaa lentokenttäalueen pimeää tietä.
Mutta kuten jo kirjoitin, kyllä tämä (ainakin vielä) on mukavaa vaihtelua. En valita siis. Paljoa. Sen verran vaan, että toki seuran kanssa ja ilman työtehtäviä tämä TYÖmatkailu olisi miellyttävämpää... Työnantajallekin jäisi ihan selvä rooli, jonkunhan sitä pitää matka maksaa!
Matkaillessa tulee jostain syystä paljon enemmän blogiajatuksia, kuin muuten. Kuten tästäkin lukijanuuvutusyrityksestä voi huomata. Ehkä vaihtuvan maiseman vuoksi, ehkä ajatteluajan vuoksi. Tai ehkä siksi, että aina matkustaessa joku menee pieleen, ihan mr. Murphyn universaalien matkustussäännösten mukaan. Jatkan siis vaikka paluumatkalla jorinaa, lentokoneessa lienee aikaa raapustaa.
P.S. eli J.K. Älkää kertoko kellekään, että käytin 2 minuuttia "kallista" työaikaa tämän viestin julkaisemiseen, kuten ehkä kellonajasta voi päätellä. Kirjoitin tämän kyllä kiltisti eilen hotellissa. Tänään istuskelen eilisen kokouskumppanini (joka lähti lomalle) toimistossa tekemässä töitä, kun Brysseliin ei pääse ennen iltaa. Tai siis silloinkin vain, jos lentoa ei ole peruttu. Toisaalta, voisin vaihtaa kyllä paikkoja. Tämä toimisto on aika mukava. Rakennus on tuliterä, ja lisäksi kyseessä on paikallisen johtokunnan jäsen, joten toimistossakin on kokoa ihan riittävästi. Doch...
maanantai 13. elokuuta 2007
Ajatuksia ajantajuttomuudestakinko?
Tämä viikko vaikuttaa mukavalta. On vain maanantaita, perjantaita ja viikonloppua, keskiviikko kun on paikallisen käytännön mukaan jonkinsortin vapaapäivä, ilmeisesti jokin katolinen juhlapyhä. Sehän tarkoittaa sitä, että heti tämän maanantain jälkeen tulee perjantai, sitten laununtai tai sunantai, sitten taas maanantai ja perjantai, ja viikko päättyykin mukavasti viikonloppuun. Tuotekehitystä voisi ehkä vielä jatkaa niin, että maanantait korvaisi torstailla – maanantaina kun (seuraavaan) viikonloppuun on vielä niin ikävän pitkä matka.
Torstaina – tai siis tämän viikon jälkimmäisenä maanantaina – lähden taas muutaman viikon Bryssel-oleilun jälkeen hieman matkailemaan, pariksi päiväksi Hannoveriin. Tai olisin lähtenyt vain päiväksi ja tullut perjantaiaamuna pois, mutta kun ei sieltä päässytkään. Täytynee siis tehdä perjantai töitä Saksassa, kai sielläkin internet on keksitty. Lauantain sitten Pia tuleekin vajaaksi viikoksi käymään, tällä kertaa jo Suomesta.
Tässä alkaa samalla tuntua, että harjoittelun loppu lähestyy, vaikka sitä onkin vielä 1,5 kuukauden eli neljäsosan verran jäljellä. Vaikkei mitään erityistä Suomi-ikävää ole, tuntuu jäljellä oleva aika ihan sopivalta. Kyllähän sitä täällä on tullut jo oltuakin. On ollut mukavaa, mutta kuten kesän alussa kirjoitin, on elämä täällä aika lailla erilaista omiin tottumuksiin verrattuna. Sama tietysti ihan arkielämän kannalta: onhan Suomessa asiat yleisesti aika paljon tutumpia ja usein helpompiakin. Helpoutteen varmasti vaikuttaa ranskan ja hollannin puhujien huomattavasti pienempi osuus...
Perinteisten koti-ikävätuotteiden, vaikkapa ruisleivän ja salmiakin kanssa ei ole tehnyt erityisen tiukkaa. Suomen kesän, lähinnä osaston luonto & järvet & valoisuus väliin jääminen tältä vuodelta kyllä vähän harmittaa. Ruokapuolella voitaikinaleivonnaiset alkavat hieman kyllästyttää. Paljoa niitä ei tule harrastettua, mutta esimerkiksi joka perjantai. Yksi meidän (pienen) kerroksen paikallisista haluaa juhlistaa viikonloppua tuomalla perjantaina aamiaista työkavereille. Tapa on mukava, mutta paikallinen aamiainen on mun makuun vähän turhan makeapainoitteinen. Ja makeapainotteinenhan tosiaan tarkoittaa voitaikinaleivonnaispainotteista. Mä yleensä keskityn näistä syistä kroistantteihin, ne on hyviä. Muuten suosisin enemmän suomalaistyyppistä leipomusvalikoimaa. Suomalaisfirman etuihin kyllä kuuluvat välillä jostain jonkun mukana pölähtävät Domino-keksit tai muut jännät yllätykset.
Mietin joskus ennen tänne lähtöä, että onko puoli vuotta pitkä aika. En oikein päätynyt mihinkään. Toisaalta se hujahtaa hetkessä, monista ihan äskettäin tapahtuneista asioista on jo vuosi tai pari. Toisaalta normaalista selvästi poikkeavassa ympäristössä se on aika paljon, siitä nyt ehkä selkeimpänä kokemuksena on armeija. Se on kuitenkin tätä ennen ainoa paikka, missä olen ollut useita kuukausia tietyllä tavalla erossa normaalista, tutusta maailmasta.
Eri ympäristössä ollessa ajankulua on tietysti jotenkin helpompi hahmottaa. Täällä olen oikeastaan koko ajan tiennyt, kuinka monta viikkoa sitten tulin ja kuinka monen viikon päästä lähden. Ei siksi, että laskisin koko ajan koska täältä pääsee pois, vaan ihan jo koska tällainen numeroihin ja suhteellisuuksiin perustuva ajattelu on mulle jotenkin luonnollista. Toisaalta tässä tapauksessa se ei ole mitenkään hirveän vaikeaa, kun aluksi oli helppo muistaa menneiden viikkojen määrä, sitten puolivälin sijainti ja nyt syyskuun loppuun jäljellä oleva aika. Ja melkein puolesta vuodesta eli 26 viikosta ei ole vaikea hahmottaa loppuja suuntia.
"Normaalissa" ympäristössä ajan hahmottaminen on tietysti vaikeampaa. Mistä sitä lasketaan ja mihin sitä verrataan? Puolivälissä mistä mihin? Kun koko ajan on monta viikkoa/kuukautta/vuotta jostain ja saman verran johonkin, toimii ajantaju ihan eri tavalla. Siis huonommin. Ympärillä tapahtuvien asioiden jatkuvuus, päällekkäisyys ja moninaisuus vaan sotkee entisestään.
Vaikka silti, suhtellisen lyhyeltä tämä puoli vuotta nyt loppupuoliskolla tuntuu. Vastahan tänne tulin. Ja silti olen ollut jo pitkään. Pääh. Ota tässä nyt musta sitten selvää. Palkinto sille, joka sen tekee...
Torstaina – tai siis tämän viikon jälkimmäisenä maanantaina – lähden taas muutaman viikon Bryssel-oleilun jälkeen hieman matkailemaan, pariksi päiväksi Hannoveriin. Tai olisin lähtenyt vain päiväksi ja tullut perjantaiaamuna pois, mutta kun ei sieltä päässytkään. Täytynee siis tehdä perjantai töitä Saksassa, kai sielläkin internet on keksitty. Lauantain sitten Pia tuleekin vajaaksi viikoksi käymään, tällä kertaa jo Suomesta.
Tässä alkaa samalla tuntua, että harjoittelun loppu lähestyy, vaikka sitä onkin vielä 1,5 kuukauden eli neljäsosan verran jäljellä. Vaikkei mitään erityistä Suomi-ikävää ole, tuntuu jäljellä oleva aika ihan sopivalta. Kyllähän sitä täällä on tullut jo oltuakin. On ollut mukavaa, mutta kuten kesän alussa kirjoitin, on elämä täällä aika lailla erilaista omiin tottumuksiin verrattuna. Sama tietysti ihan arkielämän kannalta: onhan Suomessa asiat yleisesti aika paljon tutumpia ja usein helpompiakin. Helpoutteen varmasti vaikuttaa ranskan ja hollannin puhujien huomattavasti pienempi osuus...
Perinteisten koti-ikävätuotteiden, vaikkapa ruisleivän ja salmiakin kanssa ei ole tehnyt erityisen tiukkaa. Suomen kesän, lähinnä osaston luonto & järvet & valoisuus väliin jääminen tältä vuodelta kyllä vähän harmittaa. Ruokapuolella voitaikinaleivonnaiset alkavat hieman kyllästyttää. Paljoa niitä ei tule harrastettua, mutta esimerkiksi joka perjantai. Yksi meidän (pienen) kerroksen paikallisista haluaa juhlistaa viikonloppua tuomalla perjantaina aamiaista työkavereille. Tapa on mukava, mutta paikallinen aamiainen on mun makuun vähän turhan makeapainoitteinen. Ja makeapainotteinenhan tosiaan tarkoittaa voitaikinaleivonnaispainotteista. Mä yleensä keskityn näistä syistä kroistantteihin, ne on hyviä. Muuten suosisin enemmän suomalaistyyppistä leipomusvalikoimaa. Suomalaisfirman etuihin kyllä kuuluvat välillä jostain jonkun mukana pölähtävät Domino-keksit tai muut jännät yllätykset.
Mietin joskus ennen tänne lähtöä, että onko puoli vuotta pitkä aika. En oikein päätynyt mihinkään. Toisaalta se hujahtaa hetkessä, monista ihan äskettäin tapahtuneista asioista on jo vuosi tai pari. Toisaalta normaalista selvästi poikkeavassa ympäristössä se on aika paljon, siitä nyt ehkä selkeimpänä kokemuksena on armeija. Se on kuitenkin tätä ennen ainoa paikka, missä olen ollut useita kuukausia tietyllä tavalla erossa normaalista, tutusta maailmasta.
Eri ympäristössä ollessa ajankulua on tietysti jotenkin helpompi hahmottaa. Täällä olen oikeastaan koko ajan tiennyt, kuinka monta viikkoa sitten tulin ja kuinka monen viikon päästä lähden. Ei siksi, että laskisin koko ajan koska täältä pääsee pois, vaan ihan jo koska tällainen numeroihin ja suhteellisuuksiin perustuva ajattelu on mulle jotenkin luonnollista. Toisaalta tässä tapauksessa se ei ole mitenkään hirveän vaikeaa, kun aluksi oli helppo muistaa menneiden viikkojen määrä, sitten puolivälin sijainti ja nyt syyskuun loppuun jäljellä oleva aika. Ja melkein puolesta vuodesta eli 26 viikosta ei ole vaikea hahmottaa loppuja suuntia.
"Normaalissa" ympäristössä ajan hahmottaminen on tietysti vaikeampaa. Mistä sitä lasketaan ja mihin sitä verrataan? Puolivälissä mistä mihin? Kun koko ajan on monta viikkoa/kuukautta/vuotta jostain ja saman verran johonkin, toimii ajantaju ihan eri tavalla. Siis huonommin. Ympärillä tapahtuvien asioiden jatkuvuus, päällekkäisyys ja moninaisuus vaan sotkee entisestään.
Vaikka silti, suhtellisen lyhyeltä tämä puoli vuotta nyt loppupuoliskolla tuntuu. Vastahan tänne tulin. Ja silti olen ollut jo pitkään. Pääh. Ota tässä nyt musta sitten selvää. Palkinto sille, joka sen tekee...
torstai 9. elokuuta 2007
Kesämuistoja
Belgiassa tapahtui ilmeisesti Suomessa tuntematon syysaikaan siirtymä viime yönä, kelloja käännettiin noin 2–3 kuukautta eteenpäin. Keli ainakin on sen mukainen. Kylmä ja pimeä, mutta hyinen ja sateinen. Poikkeuksellisesti tänään on satanut koko päivän. Normaalimmasta paikallisäästä voi lukea aiemmista kirjoituksista, vaikkapa tästä. Jos nyt on päässyt unohtamaan. Tuntuu, että joka toinen viesti tässä blogissa liittyy jotenkin säähän...
Kun nyt kerran on syksy, on aika muistella kesää. Siispä muistelen valokuvien kera yhtä kesän lämpöisistä viikonlopuista, Saksassa vietettyä siis. Jostain syystä tämän kesän osalta "kesäiset viikonloput" on lähinnä synonyymi sanajoukolle "viikonloput Belgian ulkopuolelle". Puhun muuten säästä myös tuossa Saksa-kirjoituksessa...
Kun nyt kerran on syksy, on aika muistella kesää. Siispä muistelen valokuvien kera yhtä kesän lämpöisistä viikonlopuista, Saksassa vietettyä siis. Jostain syystä tämän kesän osalta "kesäiset viikonloput" on lähinnä synonyymi sanajoukolle "viikonloput Belgian ulkopuolelle". Puhun muuten säästä myös tuossa Saksa-kirjoituksessa...
Aloittakaamme. Düssedofrin kuvat on/oli Pian kamerassa, joten keskityn Kölnin kuviin. Tässä on se Kölner Dom, jonka torniin kiivettiin.
Tässä vähän sivummasta. Piiperrystä riittää.
Torninhuippukuva tornin sisältä.
Edellisen kerran jälkeen joku nimeltä mainitsematon henkilö antoi lukijapalautetta, että ei ollut päässyt blogin kuvakatalogiin. Nyt pääsee. Kuten kuvasta voi päätellä, helteen lisäksi puhaltelivat myös tuulet. Vähän tavallista kuumemmat tuulet.
Näköalaa tornista. Rein on muuten yllättävän virtaisa joki, en ollut aiemmin tajunnutkaan.
Kuvaa toiseen suuntaan. Paikalliset tornit ja nosturit rivissä.
Kirkontornissa oli myös kello(ja), tosin vähän alempana. Piti mokoma aika kovaa ääntä, kun päätti kumauttaa varttia ylin merkiksi ihan yllättäen.
Kölner Domin kellonsoittaja? Mahtaako ylttää kilauttelemaan...
Katutaidetta. Maalausksen henkilö näyttää etäisesti tutulta. Hmm.
Oi niitä aikoja. Jos nyt loppuun vielä jotain sanoisi, vaikka säästä. Kun siitä ei ole paljoa ollutkaan puhetta. On ilmoja pidellyt!
maanantai 6. elokuuta 2007
Pikakesä
Täällä tuli kesä. Ja meni myös. Kestoa noin kolme päivää. Ihan lämmintä sitten olikin. Hämmentävää oli myös, että kesä osui ihan viikonloppuun. Ei tällaista nyt ihan voinut odottaa.
Kesäaktiviteettina käytiin sunnuntaina rannalla. Tai "rannalla". Tuonne keskustan lähistöllä kulkevan joen (tai "joen") rannalle oli tuotu pariksi viikoksi hiekkaa, palmuja (tai "palmuja") ja tsiljoona erilaista ruoka-, juoma- ja muuta kojua. Tsiljoona oli myös ihmisiä, kun oli sunnuntai ja näin poikkeuksellinen keli. Lämpöä varmaankin yli 30 astetta.
Muuten sekaan mahtui väkijoukosta huolimatta ihan hyvin, mutta pikkulapsia oli vähän liikaa, etenkin kun niiden piti tietysti vipeltää sinne ja tänne. Ja roiskuttaa hiekkaa ympäriinsä. Ja hieroa hiekkaisia jalkoja pyyhkeeseen, kun silmä vältti.
Loppuviikosta tuli tutustua myös kulman takana olevaan Tavernaan. Nuo muut siellä olivat käyneetkin muutaman kerran, mutta itse olen ollut aina jossain maailmalla. Tarjolla muun muassa vähintään puolen lautasen kokoinen entrecôte ranskalaisilla ja salaatilla, 9,5 euroa. Maku herkullinen. Tai vuoallinen lasagnea (jossa juustoa ainakin viiden hengen tarpeiksi), 6 euroa. Sekin kuulemma hyvää. Matkaa kotiovelta tosiaan ehkä 100 metriä, mutta neljä kuukautta siihen sitten meni. Täytynee käydä toistekin.
Kuten sanoin, tänään palattiin sitten arkeen. Aamu oli vielä ihan lämmin ja aurinkoinen, mutta iltapäivällä alkoi – sataa. Melkein ehtikin jo tulla armasta Belgia-ilmastoa ikävä.
Kesäaktiviteettina käytiin sunnuntaina rannalla. Tai "rannalla". Tuonne keskustan lähistöllä kulkevan joen (tai "joen") rannalle oli tuotu pariksi viikoksi hiekkaa, palmuja (tai "palmuja") ja tsiljoona erilaista ruoka-, juoma- ja muuta kojua. Tsiljoona oli myös ihmisiä, kun oli sunnuntai ja näin poikkeuksellinen keli. Lämpöä varmaankin yli 30 astetta.
Muuten sekaan mahtui väkijoukosta huolimatta ihan hyvin, mutta pikkulapsia oli vähän liikaa, etenkin kun niiden piti tietysti vipeltää sinne ja tänne. Ja roiskuttaa hiekkaa ympäriinsä. Ja hieroa hiekkaisia jalkoja pyyhkeeseen, kun silmä vältti.
Loppuviikosta tuli tutustua myös kulman takana olevaan Tavernaan. Nuo muut siellä olivat käyneetkin muutaman kerran, mutta itse olen ollut aina jossain maailmalla. Tarjolla muun muassa vähintään puolen lautasen kokoinen entrecôte ranskalaisilla ja salaatilla, 9,5 euroa. Maku herkullinen. Tai vuoallinen lasagnea (jossa juustoa ainakin viiden hengen tarpeiksi), 6 euroa. Sekin kuulemma hyvää. Matkaa kotiovelta tosiaan ehkä 100 metriä, mutta neljä kuukautta siihen sitten meni. Täytynee käydä toistekin.
Kuten sanoin, tänään palattiin sitten arkeen. Aamu oli vielä ihan lämmin ja aurinkoinen, mutta iltapäivällä alkoi – sataa. Melkein ehtikin jo tulla armasta Belgia-ilmastoa ikävä.
torstai 2. elokuuta 2007
Torstai-illan numeroanalyysi
Huomasin eilen (jälleen kerran) olevani vanha. Noin opiskelijana. Lukuvuosihan taitaa virallisesti vaihtua heinä–elokuun vaihteessa, joten nyt olen 6. vuosikurssin opiskelija. Ja kuudennesta ylöspäinhän taidetaan puhua vain n. vuosikurssista. Eli kuulun nyt siihen harmaaseen ja laiskaan massaan, joka vielä muutama (viisi on vielä juuri ja juuri muutaman puolella...) vuosi sitten vaikutti kovin kaukaiselta.
Ihan noin kauaa en tietty ole opiskellut, jos armeija (käytännössä melkein koko lukuvuosi) ja tämä vuosi lasketaan mukaan. Mutta ensimmäisestä opiskelusyksystä kulunutta aikaa poissaolokaan ei silti vähennä mihinkään. Pitäisi ehkä alkaa lähiaikoina mahdollisesti harkita graduntekotoimenpiteisiin ryhtymisen suunnittelun mahdollisuuden mietiskelyä. Tai ainakin ajatella moista kenties lähitulevaisuudessa ajankohtaiseksi muodostuvaa mahdollisuusmietiskelyä. Kyseinen pohdiskelu suoritettanee allekirjoittaneen toimesta.
Huomasin myös toisen asian: blogikirjoitteluni näyttää olevan melkoisen tasaista. Tuosta oikeasta laidasta kun katsoo, maaliskuuta (jolloin blogi oli olemassa vain muutaman päivän) ja huhtikuuta (jolloin uusi blogi, uusi työ ja uusi asuinmaa olivat vielä kovin innoittavia) lukuun ottamatta tahti on säilynyt. En tunnusta tähdänneeni tuohon, vaikka jo heinäkuun alussa huomasin toukokuun ja kesäkuun tasatahdin.
Olen hieman yllättynyt kyllä, sillä aluksi yritin kirjoitella melkein joka toinen päivä, kirjoitusten väli on ruvennut venymään. Alussa tuntui olevan paljon enemmän sanottavaa, nykyään on paljon tasaisempaa tämä elämä. Toisaalta huhtikuussa olenkin määrän perusteella melkein joka toinen päivä kirjoittanut. Sen jälkeen aina välillä on tullut lyhyempiä, välillä pitempiä välejä.
Katsotaan millaisena tämä tästä jatkuu. Mites se meneekään... siis jos on 31 päivää, joiden aikana pitäisi kirjoittaa 10 viestiä, pitäisi kirjoittaa 3,1 päivän välein. Eli seuraavan kerran sunnuntai-iltana noin kello 21.29? Tai sit ei.
Ihan noin kauaa en tietty ole opiskellut, jos armeija (käytännössä melkein koko lukuvuosi) ja tämä vuosi lasketaan mukaan. Mutta ensimmäisestä opiskelusyksystä kulunutta aikaa poissaolokaan ei silti vähennä mihinkään. Pitäisi ehkä alkaa lähiaikoina mahdollisesti harkita graduntekotoimenpiteisiin ryhtymisen suunnittelun mahdollisuuden mietiskelyä. Tai ainakin ajatella moista kenties lähitulevaisuudessa ajankohtaiseksi muodostuvaa mahdollisuusmietiskelyä. Kyseinen pohdiskelu suoritettanee allekirjoittaneen toimesta.
Huomasin myös toisen asian: blogikirjoitteluni näyttää olevan melkoisen tasaista. Tuosta oikeasta laidasta kun katsoo, maaliskuuta (jolloin blogi oli olemassa vain muutaman päivän) ja huhtikuuta (jolloin uusi blogi, uusi työ ja uusi asuinmaa olivat vielä kovin innoittavia) lukuun ottamatta tahti on säilynyt. En tunnusta tähdänneeni tuohon, vaikka jo heinäkuun alussa huomasin toukokuun ja kesäkuun tasatahdin.
Olen hieman yllättynyt kyllä, sillä aluksi yritin kirjoitella melkein joka toinen päivä, kirjoitusten väli on ruvennut venymään. Alussa tuntui olevan paljon enemmän sanottavaa, nykyään on paljon tasaisempaa tämä elämä. Toisaalta huhtikuussa olenkin määrän perusteella melkein joka toinen päivä kirjoittanut. Sen jälkeen aina välillä on tullut lyhyempiä, välillä pitempiä välejä.
Katsotaan millaisena tämä tästä jatkuu. Mites se meneekään... siis jos on 31 päivää, joiden aikana pitäisi kirjoittaa 10 viestiä, pitäisi kirjoittaa 3,1 päivän välein. Eli seuraavan kerran sunnuntai-iltana noin kello 21.29? Tai sit ei.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)